31.12.2003  Beitrag drucken

Suomen: Työn vastainen manifesti

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

Saksalaisen Krisis-ryhmän vuosituhannen vaihteessa julkaistu, useille kielille jo käännetty ja kotimaassaan riittävän ristiriitaisen vastaanoton saanut manifesti tarjosi Saksan „vasemmistolle“ sysäyksen laajaan keskusteluun „työstä“, työetiikasta, niin kutsutun „työyhteiskunnan“ hauraasta lopusta sekä „vasemmiston“ positiivisesta tai negatiivisesta suhteesta työhön. Manifestin tekijöiden mukaan ainoastaan kapitalismin kritiikin keskiöön nostettu ja kokonaisyhteiskunnalliseen kontekstiin sovitettu käytännöllinen työn kritiikki voi luoda uuden kumouksellisen antikapitalistisen perspektiivin. Manifesti haluaa osaltaan manata esiin uutta työn lakkauttamista tavoittelevaa emansipatorista massaliikettä, joka tarjoaisi lähtökohdiltaan erilaisen ja radikaalin vaihtoehdon sekä uuskeynesiläiselle sosiaalidemokratialle että liberaalille sosiaaliteknokraattista kriisinhallintaa edustavalle kansalaistulo-reformismille.

1. Kuolleen työn herruus

Ruumis pitää otteessaan nyky-yhteiskuntaa – työn ruumis. Kaikki maailman valtaapitävät ovat liittoutuneet puolustamaan tätä herruutta: paavi ja Maailmanpankki, Tony Blair ja Jörg Haider, ammattiliitot ja yrittäjät, Saksan vihreät ja Ranskan sosialistit. He eivät tunne kuin yhden iskulauseen: työtä, työtä, työtä!

Kuitenkin jokainen, joka tajuaa mistä järjen käytössä on kysymys, tajuaa välittömästi tämän asenteen kestämättömyyden. Työn dominoima nyky-yhteiskunta ei ole nyt ohimenevässä kriisissä; se kohtaa oman absoluuttisen rajansa. Mikroelektronisen vallankumouksen myötä vaurauden tuotanto on yhä lisääntyvissä määrin itsenäistynyt inhimillisen työvoiman käytöstä – siinä määrin, minkä vielä muutama vuosikymmen sitten kuviteltiin olevan mahdollista ainoastaan science fictionin alueella. Kukaan ei enää uskottavasti voi esittää, että tämä prosessi voitaisiin pysäyttää tai sen suunta kääntää. Työvoima-nimisen hyödykkeen myynnin tulevaisuuden näkymät ovat yhtä lupaavat kuin postivaunukaupan 1900-luvun alussa. Ja kuitenkin, jokaista joka ei kykene kauppaamaan työvoimaansa, pidetään „ylijäämäihmisenä“ ja hänet sysätään kylmästi yhteiskunnan jäteastiaan.

Kuka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä! Tämä periaate jatkaa edelleen kummitteluaan; ja nykyään yhä enemmän, koska siitä on tulossa toivottoman vanhanaikainen periaate. Se on todellakin absurdi: koskaan aiemmin ei yhteiskunta ole ollut niin leimallisesti työyhteiskunta kuin nyt, kun työtä tarvitaan aina vain vähemmän. Kuolinvuoteellaan työ osoittautuu kuitenkin totalitaariseksi mahdiksi, joka ei suvaitse rinnalleen muita epäjumalia. Arkielämän huokosten kautta psyykeen tunkeutuen työ kontrolloi sekä ajattelua että toimintaa. Kuluja ja ponnisteluja ei säästellä, kun pyritään keinotekoisesti pidentämään „työn idolin“ elinkaarta. Uusien työpaikkojen paranoidi ulvonta oikeuttaa luonnonvarojen tuhlaamisen yhä intensiivisemmässä mitassa, vaikka luonnonkunnioituksen sivuuttamisen tuhovaikutukset ihmiskunnalle havaittiin jo kauan sitten. Viimeisetkin esteet sosiaalisten suhteiden täydelliseltä kaupallistamiselta voidaan kritiikittömästi raivata tieltä, jos vain näin avautuu mahdollisuus luoda edes muutama kurja uusi työpaikka. „Mikä tahansa työ on parempi kuin työttömänä oleminen.“ Tästä hokemasta on tullut uusi uskontunnustus, jota toistellaan kaikkialla yhteiskunnassa.

Mitä ilmeisemmältä ja väistämättömämmältä työyhteiskunnan loppu alkaa vaikuttaa, sitä voimallisemmin sen yleistä tiedostamista pyritään tukahduttamaan. Repression menetelmien kirjo voi olla moninainen, mutta viime kädessä repressio on pelkistettävissä yhteiseen nimittäjäänsä. Globaalisti esille tuleva tosiasia, että työ osoittautuu itseään tuhoavaksi irrationaaliseksi itsetarkoitukseksi, pyritään uudelleen määrittämään yksilöiden, yhtiöiden ja kokonaisten maanosa-alueiden yksilölliseksi tai kollektiiviseksi epäonnistumiseksi; aivan kuin koko maailma olisi nyt alistettu universaalin idée fixen komennon alle. Työn objektiivinen rakenteellinen este pyritään saamaan näyttämään niiden ihmisten subjektiiviselta ongelmalta, jotka ovat yhteiskunnasta jo syrjäytyneet.

Jotkut ajattelevat työttömyyden johtuvan ylisuurista vaatimuksista, puutteellisista valmiuksista tai joustavuuden puutteesta. Toiset taas katsovat sen seuraavan epäpätevyydestä, korruptiosta tai „omien“ poliitikkojensa tai yritysjohtajiensa ahneudesta, puhumatta edes näiden „johtajien“ taipumuksesta „huijauksen politiikan“ harjoittamiseen. Viime kädessä kuitenkin kaikki yhtyvät Saksan ex-presidentin Roman Herzogin näkemykseen, jonka mukaan maan voi pelastaa enää „yleinen ryhdistäytymien“, ikään kuin koko ongelma varsinaisesti olisikin samaa suuruusluokkaa kuin jonkin jalkapallojoukkueen tai poliittisen ryhmäkunnan motivaatio-ongelma. Jokaisen tulee raataa herkeämättä; jokaisen tulee ryhtyä ponnekkaasti työhön – vaikka mitään yleistä tarvetta tähän ei enää olisikaan olemassa. Näiden vaatimusten synkkää metatason viestiä ei voi väärin tulkita: nuo jotka eivät ole onnistuneet miellyttämään työn epäjumalaa, saavat syyttää vain itseään siitä, että heitä ei ole huomioitu tai että heidät on sysätty yhteiskunnan reunamille.

Tällainen ihmisuhrauksen outo laki omine rituaaleineen ja ajoituksineen on saatettu voimaan kaikkialla maailmassa. Maa toisensa perästä luhistuu taloudellisen totalitarismin teilipyörien alle, todistaen yhdestä ja ainoasta „totuudesta“: maa on loukannut niin kutsuttuja „markkinatalouden lakeja“. Kannattavuuden logiikka rankaisee jokaista maata, joka ei ehdoitta mukaudu totaalisen kilpailun sokeaan mekanismiin. Tämän päivän „talousviisaus“ on huomisen yritysjätettä. Raivoavien talouspsykootikkojen eriskummallinen maailmankuva ei kuitenkaan tästä järky vähääkään. Globaalista väestöstä kolme neljäsosaa on julistettu yhteiskunnalliseksi jätteeksi. Kapitalistinen keskus toisensa jälkeen on kohdannut katastrofin. Etelän kehitysmaiden ja itäisten valtiokapitalististen maiden luhistumisen jälkeen itäaasialaiset markkinatalouden mallioppilasmaat ovat kohdanneet tuhon ja hävityksen. Yhteiskunnallinen paniikkimieliala leviää myös Euroopassa. Tästä kaikesta millään tapaa piittaamatta jatkavat politiikan ja yrityselämän donquijotet yhä raaemmin ottein ristiretkeään työmoolokin nimissä.

Jokaisen tulee kyetä elättämään itsensä omalla työllään, kuuluu ehdotettu periaate. Se että voi elää, on ehdon alaista, ja missä tätä ehtoa ei kyetä täyttämään, ei mitään oikeutta ole.

Johan Gottlieb Fichte,Grundlagen des Naturrechts nach Prinzipien der Wissenschaftslehre („Luonnonlain perustukset tieteenteorian periaatteiden mukaan“), 1797.

2. Uusliberaali apartheidyhteiskunta

Jos työvoimahyödykkeen myynnistä alkaakin tulla pikemmin poikkeustapaus kuin sääntö, on työn irrationaalisen itsetarkoituksen palvonnalle omistautunut yhteiskunta tuomittu synnyttämään keskuuteensa sosiaalisen apartheidin tendenssin. Kaikkien puolueiden kaikki ryhmäkunnat kattava laaja konsensus työn suhteen – niin sanoaksemme työn leiri – on jo kauan sitten hyväksynyt tämän logiikan ja omaksunut tiukan työtä puolustavan kannan. Enää ei ole pienintä kiistaa siitä, tulisiko yhä laajemmat väestönosat sysätä yhteiskunnan marginaaliin ja poissulkea yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Kiistaa on enää siitä, kuinka tämä käytännössä toteutetaan.

Uusliberaali koalitio jättää luottavaisin mielin tämän sosiaalidarwinistisen kaupan markkinoitten „näkymättömän käden“ suoritettavaksi. Konsensusta hyödynnetään oikeuttamaan hyvinvointivaltion purkamista, ja samalla stigmatisoimaan syrjäytettyjä. Vain ne jotka kuuluvat globalisaatiovoittajien omahyväiseen veljeskuntaan tunnustetaan enää ihmisiksi. On itsestään selvää, että kapitalistinen arvonlisäyskoneisto voi vaatia itselleen oikeutta planeetan kaikkiin resursseihin. Kun näitä resursseja ei sitten enää taloudellisesti kannata liikutella, saavat ne jäädä pölyttymään tai kesannolle, siinäkin tapauksessa että seurauksena kokonaisia väestöjä uhkaa nälkäkuolema.

Poliisi, uskonlahkot, mafia ja hyväntekeväisyysjärjestöt saavat kantaa vastuun tästä harmia tuottavasta ihmisjätteestä. USA:ssa ja useimmissa Keski-Euroopan maissa istuu jo enemmän ihmisiä vankiloissa kuin keskimääräisessä sotilasdiktatuurissa. Latinalaisessa Amerikassa markkinoilla toimivat kuolemanpartiot tappavat enemmän katulapsia ja muita köyhiä kuin mitä tapettiin toisinajattelijoita poliittisen vainon pahimpina aikakausina. Syrjäytetyillä on vain yksi yhteiskunnallinen funktio: toimia varoittavana esimerkkinä muille. Heidän kohtalonsa tarkoitus on motivoida työyhteiskunnan pyhiinvaelluksessa vielä mukana olevia taistelussa jäännöspaloista. Ja jopa häviäjiä täytyy pitää koko ajan hektisessä liikkeessä, etteivät he vahingossakaan ryhdy heihin kohdistettujen röyhkeiden vaatimusten edessä pohtimaan vastarinnan ja kapinan mahdollisuutta.

Enää ei edes uhrautuva itsetuhoisuus pelasta ihmistä. Uuden uljaan totalitaarisen markkinatalouden maailmalla ei ole tarjota enimmälle osalle ihmisistä muuta kuin elämä varjossa, varjoihmisinä „varjotaloudessa“. Palveluyhteiskunnan demokraattisina matalapalkkaorjina heidän täytyy mielistellä hyvätuloisia globalisaatiovoittajia. Modernit „työssä käyvät köyhät“ saattavat hyvinkin kiillottaa kuolevan työyhteiskunnan viimeisten liikemiesten kengät, myydä mädäntyneitä hampurilaisia heille tai mennä turvapalveluun töihin suojelemaan heidän ostoskeskuksiaan. Ne jotka jättävät aivonsa siivouskomeroon voivat haaveilla etenemisestä palveluyrittäjämiljonäärin asemaan.

Angloamerikkalaisissa maissa tämä kauhuskenaario on ollut täyttä todellisuutta jo pitkään, samoin kolmannen maailman maissa ja Itä-Euroopassa. Ja „linnake-Eurooppakin“ on sitoutunut kuromaan eron umpeen pikavauhtia. Tärkeimmät talouslehdet eivät salaile sitä, miltä ne kuvittelevat työn tulevaisuuden näyttävän. Saastuneissa kadunristeyksissä autojen tuulilaseja pesevät kolmannen maailman lapset kuvataan „aloitteellisen yrittäjyyden“ loistaviksi esimerkeiksi. He tarjoavat roolimallin työttömille, jotka ahertavat omassa paikallisessa „palveluerämaassaan“. „Tulevaisuuden roolimalli on yksilö oman työvoimansa yrittäjänä ollen yksin vastuussa koko elämästään“ toteaa Saksin ja Baijerin vapaavaltioiden sosiaalikysymysten tulevaisuuskomissio. Ja lisäksi: „tavallisille ihmisille suunnattujen palvelujen tarjonta tulee kasvamaan, jos palvelujen hintaa saadaan painettua alas, ts. jos ‚palvelujen tarjoaja‘ tyytyy matalampiin palkkoihin.“ Inhimillistä itsekunnioitusta arvostavassa yhteiskunnassa tällainen väite laukaisisi välittömästi spontaanin sosiaalisen kapinan. Kesytettyjen ja alistettujen työeläinten maailmassa väite ei kuitenkaan synnytä muuta kuin vaisua tutinaa ja nyökkäilyä.

Huijari oli tuhonnut työn, anastaen kuitenkin itselleen työläisen palkan. Nyt hänen [työläisen] täytyy tehdä työtä palkatta, ja koettaa pitää yllä kuvitelmia menestyksestä ja voiton siunauksista omassa vankisellissään. [ … ] Pakkotyön avulla häntä harjoitetaan suorittamaan moraalista työtä vapaana henkilökohtaisena tekonaan.

Wilhelm Heinrich Riehl, Die Deutsche Arbeit („Saksalainen työ“), 1861.

3. Hyvinvointivaltion jälkeinen sosiaalisen apartheidin valtio

Yhteiskunnallisesti hyvin kattavassa työn leirissätämä perspektiivi ei juuri ilahduta sen uusliberalismin vastaista ryhmäkuntaa. Kuitenkin nimenomaan juuri he ovat syvästi vakuuttuneita siitä, että inhimillinen elämä ilman työtä ei ole elämisen arvoista. Juuttuneina sodanjälkeisen fordistisen massatyön ja täystyöllisyyden aikakauteen ei heillä kaikessa nostalgiassaan ole muuta ehdottaa kuin hävinneen työyhteiskunnan elvyttäminen. Valtion tulee jälleen tulla hätiin ja korjata ne markkinoiden puutteet ja vääristymät, joihin markkinat eivät itse kykene. Oletetun työyhteiskunnan normeja uusinnetaan turvautumalla simulaatioon: työllistämisohjelmin, pakottamalla sosiaaliapua tarvitsevat kunnalliseen pakkotyöhön, yrityssubventioin, ottamalla julkista velkaa, ja muilla tämäntapaisilla poliittisilla keinoilla. Tällä puolivillaisella valtion hallinnoiman työllistämisleirin uudelleen pystytyksellä ei ole mitään tulevaisuutta edessään. Huolimatta tästä se pysyy sitkeästi ainoana ideologisena lähtökohtana niille laajoille kansankerroksille, jotka ovat jo kuilun partaalla. Täytäntöön pantuna nämä jo syntyessään tuomitut toimenpiteet ovat kaikkea muuta kuin emansipatorisia.

Ideologinen muodonmuutos, joka pitää „niukkoja“ ja „ulkopuolisilta“ suljettuja työmarkkinoita tärkeimpänä „kansalaisoikeutena“, ulossulkee yhteisöstä kaikki kansalaisoikeuksia vailla olevat. Valikoimisen logiikkaa ei kyseenalaisteta, se määritellään vain uudelleen: yksilöllistä selviytymiskamppailua terästetään etnis-nationalistisin kriteerein. „Kotimaisia polkumyllyjä ja oravanpyöriä syntyperäisille kansalaisille“, kuuluu kansansielusta purkautuva huuto, joka pyrkii herättämään henkiin kansanyhteisön, perverssin työn rakkauden nimissä. Äärioikeistolainen populismi hyödyntää sumeilematta näitä tuntemuksia. Heidän kilpailuyhteiskunnan kritiikkinsä rajautuu etnisten puhdistusten suosimiseen kapitalistisen vaurauden alati supistuvilla vyöhykkeillä. Sosiaalidemokraattien ja vihreiden maltillisempi nationalismi kohtelee vanhoja siirtotyöläisiä syntyperäisinä kansalaisina ja voi jopa kuvitella heidät täysiksi kansalaisiksi jos nämä kansalaiset sattuvat olemaan siivoa väkeä, josta ei koidu pienintä haittaa. Idästä ja Afrikasta tulevien pakolaisten ulossulkeminen voidaan näin legitimoida populistisin keinoin vieläpä tehokkaammin ja ilman kovia otteita ja huonoa julkisuutta. Tietenkin operaation julkista kuvaa hämärretään taidokkaasti puhumalla alituiseen inhimillisyydestä ja sivilisaatiosta. Kotimaisia työpaikkoja oletettavasti ryöväävien „laittomien siirtolaisten“ raakalaismaisen metsästyksen ei pidä kuitenkaan tällä kertaa jättää jälkeensä veri- ja tuhkakasoja Saksan maaperälle. Tämä „varmistamisdiili“ kuuluu rajavartiolaitokselle ja poliisille ylipäätään sekä Schengenin sopimuksen määrittämille puskurivaltioille, jotka hävittävät ongelman laillisesti – ja ennen kaikkea – kaikelta mediajulkisuudesta salassa.

Valtiollinen työn simulointi on jo lähtökohtaisesti väkivaltaista ja repressiivistä. Valtio edustaa absoluuttista tahtoa pitää työyhteiskunnan normit voimassa, hintaan mihin hyvänsä; jopa senkin jälkeen, kun „työn idoli“on lakannut olemasta. Työhallintobyrokratian fanatismi ei säästä työttömiä, kilpailuhenkisyyden vastustajia, yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneita, työstä hyvin perustein kieltäytyviä, tai ketään jotka ovat joutuneet luhistuvan hyvinvointivaltion viimesijaisten tukien varaan. Sosiaalityöntekijät ja työnvälityksen virkailijat jahtaavat heitä armottomasti asettaakseen heidät valtiollisen kuulustelulampun terävään valopiiriin, virallisen tutkimuskomission syytettäviksi, pakottaen heidät matelemaan valtaapitävän työmoolokin valtaistuimen edessä.

Jos oikeuden edessä ihmistä ei pidetä syyllisenä ennen kuin pitävät todisteet on esitetty, on tässä todistustaakka täysin käänteinen. Jos yhteiskunnan ulkopuoliset eivät halua elää pelkällä kristillisellä lähimmäisenrakkaudella, on heidän suostuttava mihin tahansa paska- tai orjatyöhön, tai terapeuttiseen työllistämistoimenpiteeseen pelkästään todistaakseen ehtoja kyselemättömän työhalukkuutensa. Sillä, onko työssä vähääkään mieltä vai onko se peräti täysi absurditeetti, ei tässä yhteydessä ole pienintä merkitystä. Tarkoitus on ainoastaan pitää työttömät alituisessa liikkeessä – muistuttamaan heitä lakkaamatta laista, jonka mukaan heidän on elämänsä elettävä.

Ennen ihmiset tekivät työtä ansaitakseen rahaa. Nykyään puolestaan hallinto ei säästele kuluja simuloidakseen työn kadotettua paratiisia muutamille sadoilletuhansille ihmisille käynnistämällä naurettavia „harjoittelukeskuksia“, „työllistämisfirmoja“, „sosiaalisia yrityksiä“ jne., joiden ainoana tarkoituksena on muokata ihmisiä sopiviksi „säännöllisiin töihin“, joita he eivät tosiasiassa koskaan tule saamaan. Uusia ja aina hullumpia toimenpiteitä otetaan käyttöön pitämään yllä vaikutelmaa, että tyhjää käyvät sosiaaliset oravanpyörät pysyvät liikkeessä aikojen loppuun asti. Ja mitä absurdimmalta pakkotyö alkaa yleisesti vaikuttamaan, sitä brutaalimmin keinoin sitä pyritään kansalaisiin iskostamaan.

Englantilainen „Uusi työnväenpuolue“ jäljittelijöineen kaikkialla maailmassa ajaa juuri tätä sosiaalisen valikoivuuden uusliberaalia mallia. Työtä simuloimalla ja maalailemalla vetoavia kuvia työyhteiskunnan valoisasta tulevaisuudesta luodaan samalla moraalista oikeutusta hyökätä entistä kovakätisemmin työttömien ja työstä kieltäytyjien kimppuun. Samanaikaisesti valtiollinen pakkotyö, subventoidut palkat ja „kutsumuksellinen kansalaistyö“ painavat jatkuvasti työvoimakustannuksia alemmas ja lisäävät paineita matalapalkkasektorin laajentamiselle, samalla tuottaen lisää muita samankaltaisia kurjia töitä.

Uusliberaali „aktivoiva työvoimapolitiikka“ „uudistetun“ työväenpuolueen mallin mukaan ei säästä edes kroonisesti sairaita tai pienten lasten yksinhuoltajia. Sosiaalietuuksien vastaanottajat vapautuvat tästä hallinnollisesta kuristusotteesta vasta kun nimilappu löytyy heidän isovarpaastaan. Valtion vilautellessa yhteiskunnasta syrjäytetyille potentiaalista toimenpide- ja kidutusarsenaaliaan alkaa sen rinnalla moni kurja duuni näyttäytymään verrattain houkuttavalta. Ainoa tarkoitus tälle valtion röyhkeydelle on sen pyrkimys koettaa saada mahdollisimman moni ihminen luopumaan esittämästä minkäänlaisia vaatimuksia valtion suuntaan.

Virallisen selityksen mukaan paternalistinen valtio tietysti käyttää tässä piiskaa pelkästä rakkaudesta, aikomuksenaan kasvattaa työnvieroksujia kovalla kädellä heidän oman tulevaisuutensa parhaaksi. Tosiasiallisesti näillä „pedagogisilla“ toimenpiteillä ei ole muuta tarkoitusta kuin pelkästään heittää asiakkaat pihalle. Mitä järkeä voi olla esim. toimenpiteessä, joka pakottaa työttömät parsapellolle sadonkorjuuseen? Kenties ei muuta kuin työntää sivuun puolalaiset kausityöläiset, jotka hyväksyvät orjapalkan vain siksi, että vaihtokurssi muuttaa heidän vaatimattoman ansionsa kohtalaisiksi tuloiksi puolalaisen elintason asteikolla. Pakkotyöläisiä ei auteta näillä toimenpiteillä lainkaan, eikä luoda heille „ammattinäkymiä“. Myös parsanviljelijöille on tästä heille suodusta „lahjasta“ – nyrpeästä ammattityöväestä ja happamista akateemisista – pelkkää haittaa. Järjetön ja epätoivoinen ajatus – hotdog-myyntikojun kasaaminen kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen – alkaa nyt näyttäytymään jo lempeämmässä valossa. Englannista lanseerattu „yritysten joustavoittamistuki“ on tuottanut halutun uusenglantilaisen vaikutuksen.

Mikä tahansa työ on parempi kuin työttömänä oleminen.

Bill Clinton, 1998.

Mikään työ ei ota niin koville kuin työttömänä oleminen

Mielenosoituskyltti, saksalaisten työttömien yhdistysten näyttely, joulukuu 1998.

Kansalaistyöstä ei pidä maksaa palkkaa, se tulee palkita muulla tavoin. Kansalaistyötä tekemällä työtön vapautuu työttömänä olemisen ja sosiaalitukien nostamisen aiheuttamasta häpeästä.

Ulrich Beck, Die Seele der Demokratie („Demokratian sielu“), 1997.

4. Työuskonnon huipentuminen ja sen kieltäminen

Uusi työfanatismi, jolla yhteiskunta reagoi epäjumalansa kuolemaan, on pitkän historian loogista jatkumoa ja sen viimeinen aste. Uskonpuhdistuksen päivistä lähtien ovat länsimaisen modernisaation voimat saarnanneet työn pyhyyttä. Erityisesti viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden aikana kaikkia yhteiskuntateorioita ja poliittisia suuntauksia on riivannut pakkomielteen lailla työn idea. Sosialistit ja konservatiivit, demokraatit ja fasistit kamppailivat ankarasti toisiaan vastaan, mutta kuolettavasta keskinäisestä vihanpidosta huolimatta aina jaksoivat yhdessä ylistää työn idolia. „Laiskurit sysätkää syrjään“, sanotaan eräänkin kansainvälisen työväenlaulun saksannetussa versiossa. „Työ tekee vapaaksi“ – kaikuvat puolestaan kammottavat sanat Auschwitzin portista. Toisen maailmansodan jälkeen „pluralistiset demokratiat“ vannoivat entistäkin enemmän työn ikuisen diktatuurin nimeen. Jopa äärikatolisen Baijerin osavaltion perustuslaki valistaa kansalaisiaan Lutherin perinteen aidossa hengessä: „Työ on kansan vaurauden lähde ja on valtion erityisessä suojeluksessa.“ 1900-luvun lopussa ovat kaikki ideologiset vastakohtaisuudet miltei haihtuneet. Jäljelle on jäänyt kuitenkin yksi armoton dogmi, ja kaikki jakavat sen: työ on ihmisten luonnollinen kohtalo.

Nykyisen työyhteiskunnan todellisuus jo itsessään kuitenkin kumoaa tämän totuuden. Työuskonnon papit ovat aina julistaneet ihmisen olevan luonnoltaan „työtätekevä eläin“ (animal laborans). Ihmisestä tuli laadullisesti ihminen vasta hänen kyettyään Prometheuksen tapaan muokkaamaan luonnon ainesta ja toteuttamaan itseään omissa aikaansaannoksissaan. Kutsumustietoisen maailmanvalloittajan ja demiurgin myytti, joka jo sinällään teki pilkkaa modernin työprosessin luonteesta, saattoi Schlagen, Siemensin ja Edisonin kaltaisten keksijäkapitalistien ja heidän työväestöjensä aikakaudella vielä omata tiettyä todellisuuspohjaa. Nykyhetkeä lähestyttäessä tästä eleestä on tullut kuitenkin täysin absurdi.

Se, kuka vielä kysyy työnsä mieltä, sisältöä ja tarkoitusta, menettää järkensä tai muuttuu häiriötekijäksi rahan itsetarkoituksen pyörittämässä yhteiskuntakoneessa. Kerran työylpeyttä tuntenut homo faber, joka kaikessa rajoittuneisuudessaan teki sen mitä teki kaikella vakavuudella, on tänään aivan yhtä vanhanaikainen kuin mekaaninen kirjoituskone. Yhteiskuntakoneen tulee pyöriä, hinnalla millä hyvänsä. Piste. Merkityksen luonnista vastaavat mainososastot ja viihdyttäjien, yhtiöpsykologien, imagokonsulttien ja huumekauppiaiden laumat. Siellä missä jatkuvasti pulistaan luovuudesta ja motivaatiosta, voi olla varma, ettei niistä ole jäljellä siellä enää hitustakaan – paitsi itsepetoksen muodossa. Itsesuggestion, itsen esiintuomisen ja kompetenssin simuloinnin valmiudet ovat tulleet johtajien, ammattityöntekijöiden, mediatähtien, kirjanpitäjien, opettajien ja parkkivalvojien tärkeimmiksi hyveiksi.

Työelämän kriisi on vienyt täysin pohjan pois väitteeltä, jonka mukaan työ on luonnon ihmiskunnalle pakottama ikuinen välttämättömyys. Vuosisatoja saarnattiin, että työn moolokia tuli ylistää jo siitä yksinkertaisesta syystä, että tarpeiden tyydyttäminen ei tapahdu itsestään, ettei se ole mahdollista ilman hikistä raadantaa. Tarpeiden tyydytys on siis koko työn dominoiman olemassaolomme ydin. Jos tämä kaikki pitäisi paikkansa, olisi työn kritiikki yhtä järkevää kuin painovoiman kritisoiminen. Mutta kuinka on mahdollista, että todellinen „luonnonlaki“ joutuu kriisiin tai jopa katoaa? Yhteiskunnallisen työn leirin viralliset tulkit ja sanan asettelijat työhulluista uusliberaaleista kaviaarinmässääjistä kaljavatsaisiin ay-toimitsijoihin ovat selvissä älyllisissä vaikeuksissa koettaessaan pitää kiinni työtä koskevista pseudototuuksistaan. Vai millä tavoin he selittävät senkin, että kolme neljäsosaa ihmiskunnasta on vajonnut puutteen ja kurjuuden ahdinkoon vain siksi, että työyhteiskunnallinen järjestelmä ei yksinkertaisesti enää tarvitse heidän työtään?

Ulossuljettuja ei enää raskauteta vanhatestamentillisella kirouksella „Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän“, vaan uudella, mutta yhtä kovalla tuomiolla: „Sinulla ei ole lupa syödä, koska hikesi on ylimääräistä ja kaupaksi käymätöntä.“ Ja tätä meidän tulisi nyt pitää luonnonlakina? Se ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin irrationaalinen yhteiskunnallinen periaate, joka näyttäytyy luonnonlakina ainoastaan siksi, että se on vuosisatojen kuluessa tuhonnut tai alistanut kaikki muut sosiaalisten suhteiden muodot asettaessaan itseään absoluutin asemaan. Tämä on „rationaalisena“ itseään pitävän yhteiskunnan „luonnonlaki“. Kyseinen „rationaalisuus“ tottelee kuitenkin pelkkää työepäjumalan välineellistä rationaalisuutta, jonka tuottamille „asiapakoille“ yhteiskunta on valmis uhraamaan inhimillisyyden rippeensäkin.

Työ, olipa kuinka kurjaa ja mammonaa palvelevaa tahansa, on kuitenkin yhteydessä luontoon. Työn himo johtaa kohden totuutta ja kohti luonnon lakeja ja määräyksiä, jotka ovat totuuksia.

Thomas Carlyle,Working and not Despairing, 1843.

5. Työ on yhteiskunnallinen pakkoperiaate

Työtä ei voida ollenkaan samastaa niihin toimiin, joilla ihmiset muokkaavat luontoa tai ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Niin kauan kuin ihmiskunta jatkaa olemassaoloaan, sen jäsenet vastedeskin rakentavat taloja, valmistavat ruokaa, vaatteita ja lukuisia muita asioita. He kasvattavat lapsia, kirjoittavat kirjoja, käyvät keskusteluja, hoitavat puutarhaa, tekevät musiikkia ja tuottavat paljon muuta. Tämä on banaalia ja itsestään selvää. Itsestään selvää ei sitä vastoin ole se, että inhimillisen toimeliaisuuden vallitseva muoto, pelkkä „työvoiman käyttö“, jossa huomiota ei kiinnitetä aktiviteetin sisältöön ja joka on täysin riippumaton siihen osallistuvien tarpeista ja tahdosta, on kohotettu sosiaalisia suhteita hallitsevaksi abstraktiksi periaatteeksi.

Vanhoissa agraariyhteiskunnissa ilmenivät kaikki mahdolliset herruusmuodot ja henkilökohtaiset riippuvaisuussuhteet – ei kuitenkaan abstraktin työn diktatuuria. Luonnon muokkaamisen toimet tai sosiaalisiin suhteisiin liittyneet aktiviteetit eivät olleet millään tapaa itsemäärättyjä, mutta yhtä vähän myöskään abstraktille „työvoiman käytölle“ alisteisia. Aktiviteetteja sääntelivät suuressa määrin uskonnollisten määräysten kompleksiset säännöt ja sosiaaliset ja kulttuuriset traditiot, joissa vastavuoroisuuden periaatteella oli keskeinen sijansa. Jokaisella aktiviteetilla oli oma erityinen aikansa ja paikkansa; mitään abstraktia ja yleistä toiminnan muotoa ei ollut olemassa.

Vasta moderni tavarantuotantojärjestelmä, itsetarkoituksenaan lakkaamaton inhimillisten voimavarojen muuttaminen rahaksi, synnytti erityisen, kaikista muista sosiaalisista yhteyksistä „vapautetun“ ja kaikista sisällöistä abstrahoidun nk. työn sfäärin. Tämä sfääri vaatii alaisiltaan ehdotonta alistumista ja koko elämään kohdistuvan herruuden hyväksymistä. Sfääri merkitsee muista sosiaalisista konteksteista erotettua, epäitsenäistä, robottimaista toimintaa, joka palvelee inhimillisten tarpeiden sijasta näiden tarpeiden tuolla puolen olevaa abstraktia, „liiketaloudellista“ välinerationaalisuutta. Tässä elämästä erotetussa sfäärissä aika inhimillisenä, elettävänä ja koettuna aikana, lakkaa olemasta: siitä tulee pelkkää optimaalisesti hyödynnettävää raaka-ainetta: „Aika on rahaa“. Jokainen sekunti kalkyloidaan, jokainen vessassa käynti on loukkaus ja vapaa jutustelu rikos itsenäistynyttä tuotannontarkoitusta kohtaan. Siellä missä teetetään työtä saadaan käyttää ainoastaan abstraktia energiaa. Elämä tapahtuu muualla, jos missään, koska työn aikaregiimi tunkeutuu kaikkialle. Jopa lapset harjoitetaan tottelemaan newtonilaista aikaa, jotta heistä tulisi mahdollisimman tehokkaita työvoiman jäseniä tulevassa työelämässään. Vuosilomat palvelevat pelkästään työvoiman työkyvyn palauttamista. Ruokailtaessa, juhlittaessa, vapaa-aikana, seurusteltaessakin, sekuntiviisari tikittää takaraivossa.

Työn sfäärissä ei ole merkitystä sillä, mitä tehdään, ainoastaan sillä, että työsuoritus tapahtuu. Työ on pelkkä itsetarkoitus itsekin, siinä mielessä, että työ on rahapääoman liikevoittojen raaka-aine ja substanssi – pääoman rajoja murtava dynamiikka omaa arvoaan lisäävänä arvona. Työ ei ole muuta kuin tämän absurdin itsetarkoituksen rahaksi muuttuva toimintamuoto. Nimenomaan tästä syystä, eikä mistään käytännön syystä, kaikki tuotteet tuotetaan tavaroina. Vain tavaramuodossa tuotteet voivat edustaa rahan abstraktiota, jonka olemuksen työn abstraktio muodostaa. Tämä on se itsenäiseksi muuttunut yhteiskunnallisen koneiston mekanismi, joka pitää modernia ihmiskuntaa pihdeissään.

Juuri tästä syystä ei ole väliä sillä, mitä tuotetaan tai mitä käyttöä tuotteilla on – ekologisista ja sosiaalisista vaikutuksista puhumattakaan. Ei ole väliä sillä, rakennetaanko taloja vai valmistetaanko maamiinoja, painetaanko kirjoja vai tuotetaanko geenimuunneltuja tomaatteja, sairastuuko ihmisiä, myrkyttyykö ilma vai joudutaanko vain uhraamaan hyvä maku – kaikki tämä on irrelevanttia ja merkityksetöntä niin kauan kuin vain kyetään vaihtamaan tavaroita rahaksi ja rahaa tuoreeseen uuteen työhön. Kysymykset tavaroiden käytöstä ja tarkoituksesta, esim. soveltuvuudesta tuhokäyttöön, ovat liiketaloudellisen rationaliteetin näkökulmasta täysin mielenkiinnottomia, sillä tässä näkökulmassa tuote on pelkkä jo loppuun suoritetun työn, „kuolleen työn“, kantaja.

„Kuolleen työn“, toisin sanoen „pääoman“, materialisoiminen ja kasaaminen rahamuodossa on ainut „mieli“, jonka moderni tavarantuotantojärjestelmä tuntee. Mikä on „kuollut työ“? Metafyysinen järjettömyys! Kyllä, mutta metafysiikkaa, joka on muuttunut hyvin konkreettiseksi todellisuudeksi, „esineistyneeksi“ mielivallaksi, joka pitää yhteiskuntia rautaisessa otteessaan. Ikuisessa ostamisen ja myymisen komennossa ihmiset eivät enää toimi itsetietoisina yhteiskunnallisina olentoina, vaan sosiaalisina „automaatteina“, jotka toteuttavat ennalta annettua itsetarkoitusta.

Vasta työn ulkopuolella työläinen tuntee olevansa oma itsensä, kun työssä ollessaan hän kokee olevansa itsensä ulkopuolella. Hän on kotona kun ei tee työtä, ja kun hän tekee työtä hän ei ole kotona. Hänen työnsä ei siksi ole vapaaehtoista, vaan pakotettua, pakkotyötä. Pakkotyö ei tämän takia ole tarpeen tyydytystä, vaan pelkkä keino tarpeiden tyydyttämiseksi työn ulkopuolella. Työn vieraus käy silmiinpistävästi ilmi siitä, että heti kun mitään pakkoa, fyysistä tai muuta, ei ole, työtä kartetaan kuin ruttoa.

Karl Marx, Ökonomisch-philosophische Manuskripte, (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset), 1844.

6. Työ ja pääoma ovat saman kolikon kaksi puolta

Poliittinen vasemmisto on aina innokkaasti pitänyt työtä suuressa arvossa. Se ei ole pelkästään kohottanut työtä ihmisen todelliseksi olemukseksi, vaan myöskin mystifioinut työn pitämällä sitä pääoman vastaisena periaatteena. Työtä sinänsä ei ole pidetty skandaalina, ainoastaan sitä, että pääoma riistää sitä. Siksi kaikkien työväenpuolueiden ohjelmissa kyse on aina ollut työn vapauttamisesta, ei koskaan työstä vapautumisesta. Työn ja pääoman sosiaalinen vastakohta ei kuitenkaan merkitse enempää kuin erilaisten ja erivahvuisten intressien vastakkaisuutta kapitalistisen koneensisällä. Luokkataistelu oli näiden vastakohtaisten intressien kamppailua yhteisellä yhteiskunnallisella perustalla: tavarantuotantojärjestelmän viitekehyksessä. Luokkataistelu kuului pääoman lisäämisprosessin sisäiseen dynamiikkaan. Täysin riippumatta siitä, koskiko kamppailu parempia palkkoja, kansalaisoikeuksia, työoloja vai uusia työpaikkoja, oli irrationaalisin periaattein toimiva yhteiskunnallinen oravanpyörä sokeasti sisällytetty jo kamppailun lähtökohtiin ja taustaoletuksiin.

Itse tuotannon laadullisella sisällöllä on tasan yhtä vähän merkitystä työn lähtökohdasta tarkasteltuna kuin pääomankaan. Ainoa kiinnostuksen kohde koskee työvoiman myyntiä parhaaseen mahdolliseen hintaan. Ajatus oman tekemisen mielen ja tavoitteen määräämisestä yhteisellä päätöksellä on jotain, mikä ylittää yhteiskuntakoneen ehdollistamien vankien mielikuvituksen täysin. Jos joskus muinoin vielä eläteltiin toivoa siitä, että tällainen tuotannon itsemäärääminen voitaisiin toteuttaa tavarantuotantojärjestelmän muodoissa, ovat „työvoiman“ edustajat jo kauan sitten unohtaneet tämän illuusion. Huolta kannetaan enää vain „työllisyydestä“ ja „työpaikoista“. Jo näiden termien mielleyhtymät paljastavat kerralla koko järjestelmän itsetarkoituksellisen luonteen, samoin kuin näiden systeeminpyörittäjien oman henkisen epäkypsyyden.

Sillä, mitä tuotetaan, mitä tarkoituksia varten ja minkälaisin mahdollisin seurauksin, ei ole merkitystä „työvoimatavaran“ myyjälle yhtä vähän kuin sen ostajallekaan. Ydinvoimaloiden ja kemiantehtaiden työläiset protestoivat äänekkäimmin silloin kun näitä tikittäviä aikapommeja ehdotetaan purettaviksi. Volkswagenin, Fordin tai Toyotan „työntekijät“ ovat autolla suoritettavien itsemurhaohjelmien fanaattisimpia kannattajia, eikä pelkästään siksi, koska ovat pakotettuja myymään itseään „saadakseen“ elää, vaan koska he vahvasti myöskin samaistuvat latteaan ja rajoittuneeseen elämäänsä. Sosiologit, ammattiliittoaktiivit, papit ja muut „sosiaalisen kysymyksen“ ammattiteologit pitävät tätä todisteena työn eettis-moraalisesta arvosta. „Työ kehittää persoonallisuutta“, he väittävät. Kyllä kyllä: tavarantuotantozombien persoonallisuutta. Ihmisten, jotka eivät enää kykene edes kuvittelemaan elämää tuolla puolen kiihkeästi rakastamiensa oravanpyörien, joille he päivästä toiseen uhraavat itsensä.

Yhtä vähän kuin työväenluokka työväenluokkana koskaan oli pääoman antagonistinen ristiriita ja inhimillisen emansipaation subjekti, yhtä vähän ohjaavat myöskään kapitalistit ja johtajat yhteiskuntaa omalla subjektiivisella egoistisella pahantahtoisuudellaan. Mikään historian tuntema hallitsijaluokka ei ole viettänyt niin epävapaata ja sietämätöntä elämää kuin jonkin Microsoftin, Daimler-Chryslerin tai Sonyn kuiviin puristetut johtajat. Jokainen keskiajan kartanonherra olisi syvästi halveksinut näitä ihmisiä. Siinä missä kartanonherra saattoi nauttia inhimillisestä vapaudesta ja koota rikkauksia, eivät nykyiset työyhteiskunnan eliitit voi pitää hetkeäkään vapaata. Työn ulkopuolella he ovat täysin avuttomia ja taantuvat lapsen asteelle. Vapaus, tiedonhalu ja aistillinen nautinto ovat heille yhtä vieraita kuin heidän alaisilleen, „inhimillisille resursseille“. He ovat pelkkiä työtyrannian renkejä itsekin, irrationaalisen itsetarkoituksellisen koneen suoritusporrasta.

Hallitseva herruussysteemi tietää, kuinka pakottaa sen „subjektiton tahto“ (Marx) toteutumaan kilpailun „mykän pakon“ (Marx) keinoin. Tähän jopa valtaapitävien täytyy taipua, varsinkin siinä tapauksessa, että sattuvat omistamaan satoja tehtaita ja siirtelevät miljardien omaisuuksia ympäri maailmaa. Jos he eivät suostu talouden ehtoihin ja „tee bisnestä“, pyyhkäistään heidät pelistä yhtä armotta kuin ylijäämäksi tullut „työvoima“. Juuri se, että he joutuvat toimimaan jyrkkien systeemipakkojen ehdoin, tekee heistä todellisen „julkisen uhan“, ei heidän tietoinen halunsa riistää muita. Kaikkein vähiten heidän sallitaan kysyvän sammumattoman toimintavimmansa mieltä ja seurauksia. Eikä heillä ole varaa sääliin ja tunteisiin. He nimittävät realismiksi sitä toimintaansa, joka tuhoaa maailmaa ja tekee kaupungeista rumia, ja he suhtautuvat välinpitämättömästi näkemäänsä köyhyyden leviämiseen keskellä rikkautta.

Työ saa yhä täydellisemmin puolelleen kaiken hyvän omantunnon: taipumus iloon sanoo jo itseään „virkistyksen tarpeeksi“ ja alkaa hävetä itseään. „Täytyy ajatella joskus terveyttään“ – sanotaan, kun huviretkellä oltaessa tavataan äkkiarvaamatta joku tuttava. Saattaapa asia kehittyä pian niinkin pitkälle, ettei ihminen voi noudattaa taipumustaan vita contemplativaan (toisin sanoen halua lähteä kävelylle ajatustensa ja ystäviensä kanssa) itseään halveksimatta ja tunnonvaivoja tuntematta.

Friedrich Nietzsche, Musse und Müssigkeit (Joutoaika ja joutilaisuus), 1882.

7. Työ on patriarkaalista herruutta

Ei ole kuitenkaan mahdollista alistaa kaikkia yhteiskunnallisen elämän sfäärejä tai kaikkia oleellisia inhimillisiä aktiviteetteja abstraktin (newtonilaisen) ajan komentoon, vaikka työn sisäinen raaka logiikka (inhimillisten voimavarojen muuttaminen rahamateriaksi) sitä vaatiikin. Tästä syystä syntyy työn „vapautetun“ ja vieraantuneen alueen kanssa, ikään kuin työn alueen kääntöpuolena, yksityiskotitalouden, perhe-elämän ja intiimiyden alue.

Se on sfääri, joka ilmaisee „naiseuden“ idean ja käsittää arkielämän toimintoja, joita vain poikkeustapauksissa voidaan muuttaa rahamuotoon: siivoamista, ruuan laittamista, lasten kasvatusta, vanhusten hoitoa ja ihanteellisen kotirouvan tarjoamaa „rakkauden työtä“, joka huolehtii työn uuvuttamasta elannonhankkija-aviomiehestä virkistäen ja „ladaten“ tunteilla miehen tyhjyyttä. Yksityisyyden sfääri on vain työn sfäärin kääntöpuoli, ja tästä syystä sitä on porvarillisessa ideologiassa idealisoitu autenttisen elämän paikkana. Todellisuudessa se ei kuitenkaan useinkaan ole muuta kuin perhehelvetti. Tosiasiallisesti se ei ole paremman tai varsinaisen elämän piiriä, vaan on sekin typistetty ja redusoitu olemassaolon muoto, samojen systeemipakkojen (nk. työn) käänteiskuva. Tämä piiri on itsessään työn seurausta, vaikkakin työn piiristä eristetty, ja olemassa vain suhteessa siihen. Ilman tämän „jakautumisen/eristämisen“ tuottamaa naisille kuuluvaksi katsottua sosiaalista tilaa ei työyhteiskunta olisi kyennyt toimimaan. Tämä tila on sen mykkä edellytys ja samalla sen erityinen tulos.

Sama pätee niihin sukupuoliin liitettyihin stereotypioihin, jotka ovat yleistyneet tavarantuotantojärjestelmän kehityksen myötä. Ei ole sattumaa, että kuva naisesta primitiivisenä, vaistojen ohjaamana, irrationaalisena ja emotionaalisena lujittui samanaikaisesti, kun kuva miehestä rationaalisena ja työnarkomaanina kehittyi yleiseksi ennakkoluuloksi. Ei ole sattuma sekään, että valkoisen miehen itseensä kohdistama kurinalaistaminen, joka kehittyi eräänlaiseksi mentaaliseksi sotaleiriharjoitukseksi kyetäkseen omaksumaan työn kovat vaatimukset ja valtiollisen „ihmisresurssien“ hallinnoinnin, sattui ajallisesti samoihin aikoihin kuin useita satoja vuosia raivonneet brutaalit noitavainot. Työyhteiskunnallinen systeemi vaikutti syvällisesti myös tuolloin syntymässä olleen modernin luonnontieteen tapaan ymmärtää ja hallita maailmaa. Voidakseen toimia pidäkkeittä valkoinen mies juuri itsestään pois tunnetilat ja emotionaaliset tarpeet, jotka työn imperiumissa saattaisivat toimia vain häiriötekijöinä.

1900-luvulla, erityisesti toisen maailmansodan jälkeisissä fordistisissa demokratioissa, naiset tulivat yhä enenevissä määrin vedetyiksi työn järjestelmään. Naisille näin luotu „skitso-tietoisuus“ oli ainoa merkittävä seuraus tästä. Naisten tulo „työelämään“ ei tuonut heille vapautta, ainoastaan alisti heidät samalle työyhteiskunnalliselle muokkaukselle kuin mistä miehet olivat jo saaneet kärsiä. Toisaalta yhteiskunnallisten sfäärien „jakautuminen“ säilyi murtumattomana ja naisille määritellyt tehtävät säilyivät edelleen työn virallisen piirin ulkopuolella. Naiset alistettiin näin kaksinkertaiselle taakalle ja samalla täysin vastakkaisille sosiaalisille imperatiiveille. Työn piirin sisäpuolella heille jäi, kuten nykyäänkin, matalapalkkasektorin työt tai muuten vähäarvoiset työt.

Kamppailuissa naiskiintiöiden saamiseksi tai naisten yhtäläisistä uranluontimahdollisuuksista ei myöskään piile systeemin haastamisen siemeniä. „Uran ja perheen yhdistämisen“ kurja porvarillinen visio jättää tavarantuotantojärjestelmän edellyttämän sfäärijaon ja sukupuolisen „jakautumis“rakenteen täysin ennalleen. Enemmistölle naisista tämä perspektiivi on yksinkertaisesti sietämätön; „globalisaatiovoittajien“ hyvin ansaitsevalle vähemmistölle se takaa menestyjän aseman sosiaalisessa apartheidsysteemissä mahdollistamalla heidän delegoida kodin ja lasten hoidon huonopalkkaisille kotiapulaisille, jotka mitä todennäköisimmin ovat naisia.

Niin kutsutun yksityiselämän ja „pyhän perheen“ porvarillinen sfääri rapautuu ja hajoaa kiihtyvällä tahdilla. Tämä johtuu työyhteiskunnan systeemipakoista ja erityisesti yksilön totaalisesta riistosta, jotka edellyttävät ehdotonta itsensä uhraamista, liikkuvuutta ja täydellistä alistumista systeemilogiikalle ja kapitalistiselle aikaregiimille. Patriarkaatti ei kumoudu, se villiintyy työyhteiskunnan kriisissä, jota ei haluta tai kyetä yleisesti tunnustamaan. Sitä mukaa kun tavarantuotantojärjestelmä luhistuu, saavat naiset kantaa vastuun seurauksista kaikilla yhteiskunnan tasoilla. „Miesten maailma“ keskittyy antamaan työyhteiskunnalle tekohengitystä simuloimalla työyhteiskunnan kategorioita.

Ihmiskunnan on täytynyt pahoin silpoa itseään ennen kuin se on voinut luoda identtisen, funktionaalisen miesmäisen minuuden. Ja jotakin tästä kertautuu jokaisessa lapsuudessa.

Max Horkheimer ja Theodor Adorno, Dialektik der Aufklärung (Valistuksen dialektiikka).

8. Työ viittaa holhouksenalaisten ja orjien toimiin

Työn ja orjuuden samuus voidaan osoittaa paitsi konkreettisella yhteiskunnallisella tasolla myös käsitteiden tasolla. Vielä muutamia vuosisatojen sitten ihmiset olivat hyvin tietoisia työn ja sosiaalisen pakon yhteydestä. Useimmissa Euroopan kielissä työtä merkitsevä sana sisältääkin viittauksen holhouksenalaisten orjien ja palvelijoiden toimiin. Saksalaisella kielialueella sana viittaa orvoksi jääneen ja orjuuteen pakotetun lapsen raadantaan. Latinassa laborare-termin pohjamerkitys tarkoittaa „painavan taakan alla hoipertamista“ ja viittaa yleisellä tasolla orjien kärsimyksiin ja raadantaan. Romaanisen kielialueen sanat travail, trabajo jne. johtuvat latinan tripalium-sanasta, joka tarkoittaa orjien ja kahlehdittujen rankaisuun ja kiduttamiseen käytettyä iestä. Saksankielisessä ilmauksessa „työn ikeestä“ kuullaan vielä kaiku tästä.

Työ-sanan juurimerkitys ei siten viittaa itsemääräytyvään toimintaan, vaan kovaosaisten sosiaaliseen kohtaloon. Se luonnehtii niiden toimintaa, joilta on riistetty vapaus. Yhteiskunnan kaikkien jäsenten alistaminen työlle on merkinnyt orjien elämänmuodon yleistymistä. Moderni työn palvonta on ollut juuri vallitsevien yhteiskuntaolojen pseudouskonnollista ylistämistä.

Ihmisille oli kuitenkin mahdollista menestyksekkäästi tukahduttaa tämä yhteys ja sisäistää työyhteiskunnan vaatimukset, koska tavarantuotantojärjestelmän kehityksen myötä työn yleistymistä seurasi työn esineistyminen: useimmat ihmiset eivät enää olleet henkilökohtaisen herran komennon alla. Inhimillinen keskinäisriippuvuus muuttui abstraktin herruuden leimaamaksi yhteiskuntakokonaisuudeksi: herruus oli kaikkialla, totaalisena, mutta juuri tästä syystä hankalasti käsitettävissä. Siellä missä jokaisesta on tullut orja, on jokaisesta samalla tullut myös herra, eli oman persoonansa alistaja, sen orjakauppias ja -piiskuri. Kaikki tottelevat läpinäkymätöntä systeemiherruutta, pääoman arvonlisäysprosessin Iso-Veljeä, joka heidän kohtalokseen on asettanut ikuisen työnorjuuden ja kärsimyksen.

9. Työn verinen historia

Moderni historia on työn diktatuurin vakauttamisen historiaa, diktatuurin, joka on levittänyt muassaan elämän tuhoa ja kauhua koko planeetan mitassa. Vaatimus enimmän elämänajan tuhlaamisesta abstraktien systeemikäskyjen täyttämisen parissa ei aina ole ollut niin hyvin sisäistettyä kuin nykyään. Tarvittiin useita vuosisatoja kestänyttä laajamittaista ja raakaa pakottamista ja väkivaltaa: ihmiset piti aivan kirjaimellisesti kiduttaa soveliaiksi kuuliaiseen työpalvelukseen.

Työn verisen historian alkua ei muodosta mikään yleistä hyvinvointia lisäävä markkinasuhteiden „viaton“ laajeneminen. Alun muodostaa absolutistisen valtioapparaatin kyltymätön rahanhimo varhaismodernin sotakoneistonsa rahoittamiseksi. Kaupunkien kauppa- ja finanssipääoman perinteisiä kauppasuhteita kumoava kehitys pelkästään vahvistui valtiokoneiston omien intressien myötä. Valtiokoneisto oli jo alistanut – ensimmäistä kertaa koko historiassa – otteeseensa koko yhteiskunnan byrokraattisella kuristusotteella. Vasta näin rahasta tuli keskeinen yhteiskunnallinen motiivi ja työn abstraktiosta keskeinen yhteiskunnallinen vaatimus, jolla ei ole suhdetta aktuaalisiin tarpeisiin.

Ihmisten enemmistö ei kuitenkaan mennyt vapaaehtoisesti anonyymeille markkinoille suunnattuun tuotantoon ja siten yleisen rahatalouden piiriin. Heidät pakotettiin tähän, koska absoluuttisen hallintokoneiston rahanpuute johti lisääntyvien rahamuotoisten verojen kantoon, korvaten kaikki perinteiset maksutavat. Ei ollut kyse siitä, että ihmisten oli „ansaittava rahaa“ itselleen; heidän täytyi ansaita sitä militarisoidulle varhaismodernille tuliasein varustetulle valtiolle, sen logistiikalle ja byrokratialle. Tällä tavoin pääoman lisäämisen absurdi itseisarvoinen päämäärä ja työ tulivat maailmaan.

Pian kuitenkin nämäkään rahamuotoiset verot ja maksut eivät enää riittäneet. Absolutistisen hallinnon byrokraatit ja finanssikapitaliset hallinnoijat alkoivat pakkokeinoin suoraan organisoida ihmisiä yhteiskuntakoneiston materiaaliksi työn rahaksi muuttamista varten. Väestön perinteinen elämäntapa ja olemassaolon muoto tuhottiin. Ei siksi, että he itse olisivat tätä „kehitystä“ kannattaneet, vaan koska väestö korvamerkittiin ihmisresursseiksi vastakäynnistetylle arvonlisäyskoneistolle. Vapaita talonpoikia ajettiin pelloiltaan aseella uhaten jotta saataisiin tilaa lampaankasvatukselle, joka tuotti raaka-ainetta villamanufak- tuureille. Kalastamisen, metsästyksen ja puiden keruun kaltaiset vanhat oikeudet lakkautettiin. Ja kun sitten köyhtyneet joukot vaeltelivat ympäri maata kerjäten ja varastellen, teljettiin heidät pakkotyölaitoksiin ja tehtaisiin ja heitä pahoinpideltiin työkidutuslaitteilla, jotta heihin saataisiin iskostettua kuuliaisen työeläimen luonto. Laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan ihmiset luopuivat perinteisestä elämänmuodostaan omasta tahdostaan ja liittyivät työn armeijoihin työyhteiskunnan tarjoamien lupaavien näkymien vuoksi, on suoranainen valhe.

Alaistensa vähittäinen muuntaminen rahaa luovan työdespotian materiaaliksi ei kuitenkaan kauaa riittänyt tyydyttämään absolutistisia roistovaltioita. Ne ulottivat pyyteensä muihin maanosiin. Euroopan sisäistä kolonisointia seurasi ulkoinen kolonisointi ensin Amerikan molemmissa osissa, sitten osissa Afrikkaa. Täällä työn orjapiiskurit luopuivat vihdoin kaikesta kursailusta. Seurasi ennennäkemätön ryöstelyn, tuhoamisen ja kansanmurhien ryöstöretki eurooppalaisten hyökätessä vastikään löydetyn „Uuden maailman“ kimppuun – uhreja ei pidetty enää edes ihmisinä. Uuden työyhteiskunnan eurooppalaiset kannibalistivallat määrittelivät alistetut vieraat kulttuurit „villeiksi“ – ihmissyöjiksi.

Näin luotiin oikeutus tuhota tai orjuuttaa miljoonia heistä. Orjuus siirtomaaplantaaseilla ja raaka-ainetaloudessa ylitti selkeästi antiikin orjatalouden mittasuhteet. Tämä oli tavarantuotantojärjetelmän yksi „perustamis“rikos. Historiallinen „ihmisten tuhoaminen työn avulla“ toimeenpantiin laajassa mitassa ensimmäistä kertaa. Tämä on toinen työyhteiskunnan perustamiseen liittyvä rikos. Itsensä kurinalaistamisen kiihkon ahdistama valkoinen mies kompensoi tukahdutettua itsevihaansa ja alemmuuskompleksiaan purkamalla vihansa „villeihin“. Hän piti alkuperäiskansoja, samaan tapaan kuin naisia, luonnonläheisinä, primitiivisinä, eläimen ja ihmisen väliin sijoittuvina puoliolentoina. Immanuel Kant otaksui terävästi, että paviaanit kyllä kykenisivät puhumaan, jos vain haluaisivat. Ne eivät kuitenkaan halua tätä sen vuoksi, että pelkäävät joutuvansa samalla työn orjuuteen.

Tämä groteski järkeily valaisee paljastavasti valistusajattelua. Moderni repressiivinen työetikka, joka alkuperäisessä muodossaan Jumalan armolle ja valistuksen jälkeen luonnonlaille perustuvana, naamioitiin „kulttuuria levittäväksi missioksi“. Kulttuuri merkitsee tässä vapaaehtoista alistumista työlle; ja työ on miesmäistä, valkoista ja „länsimaista“. Tämän vastakohta ei-inhimillinen, muodoton ja kulttuuriton luonto on naisellinen, värillinen ja „eksoottinen“; eli orjuutettu ja pakolle alistettu. Lyhyesti sanoen työyhteiskunnan „universalismi“ on juuristaan lähtien läpikotaisin rasistista. Työn universaali abstraktio voi määritellä itsensä vain ulossulkemalla kaiken, mitä ei voi pakottaa sen kategorioihin.

Modernia porvaristoa, jolle absolutismin perintö viime kädessä siirtyi, eivät tosiasiallisesti luoneet vanhoja kauppareittejä kulkeneet rauhanomaiset kauppiaat. Sen loivat varhaiset condottieri-palkkasoturijoukkiot, pakkotyölaitosten ja kuritushuoneiden johtajat, veronkantajat, orjavahdit ja muut tämäntapaiset kurkunleikkaajat. Nämä tosiasiassa valmistivat sosiaalista perustaa modernille „yrittäjyydelle“. 1700- ja 1800-lukujen porvarillisilla vallankumouksilla ei ollut mitään tekemistä sosiaalisen emansipaation kanssa. Ne pelkästään muokkasivat lujittuvan pakkosysteemin sisäisiä valtasuhteita uusiksi, vapauttivat työyhteiskunnan instituutiot vanhentuneista hallitsijasukujen intresseistä sekä edesauttoivat valtasuhteiden esineistymis- ja epäpersoonallistumiskehitystä. Ranskan suuri vallankumous julisti työvelvollisuutta erityisellä paatoksella ja vedoten uuteen lakiinsa „kerjäämisen eliminoinnista“ rakensi viipymättä uusia pakkotyö- ja kuristushuoneita.

Porvarillisten vallankumousten reunoilla kyti ja leimahteli sosiaalivallankumouksellisia liikkeitä, joiden tavoitteet olivat porvariston tavoitteille täysin vastakkaiset. Jo paljon aiemmin oli syntynyt tottelemattomuuden ja vastarinnan autonomisia muotoja, jotka työ- ja modernisaatioyhteiskunnan virallinen historiankirjoitus on täysin sivuuttanut. Vanhojen maatalousyhteiskuntien tuottajia, jotka jo aiemmin olivat karsastaneet feodaalihallintoa, ei innostanut mahdollisuus „työväenluokan“ muodostamisesta: ryhtymistä omalle elämälle vieraan ja alistavan systeemin rattaaksi. 1400- ja 1500-lukujen talonpoikaissodat aina englantilaisiin „koneensärkijöihin“ ja sleesialaisten kutojien kapinaan 1844 muodostavat katkeamattoman ketjun katkeria työnvastaisia taisteluja. Työyhteiskunnan pakkovaltainen luominen ja vuosisatoja jatkunut välillä avoin, toisinaan kytevä kansalaissota ovat yksi ja sama asia.

Vanhoja maatalousyhteiskuntia ei voi liioin erehtyä pitämään paratiisimaisina yhteisöinä. Silti enemmistö niiden ihmisistä koki esiinmurtautuvan työyhteiskunnan äärimmäiset pakot pelkästään olojen huononemisena ja „epätoivon aikana“. Tosiasiallisesti olojen rajoittuneisuudesta huolimatta ihmisillä oli vielä jotakin menetettävää. Se, mikä modernin maailman vääristyneelle tietoisuudelle näyttäytyy pimeänä ja vaivantäyteisenä keskiaikana, on itse asiassa modernin aikakauden omaa historian kauhua. Heidän oman aikansa valkokaulus- tai tehdas“työntekijän“ päivittäiset tai vuosittaiset työtunnit ovat huomattavasti suuremmat kuin mitä mikään esikapitalistinen tai ei-kapitalistinen, eurooppalainen tai ei-eurooppalainen sivilisaatio, uhrasi sosiaaliseen uusintamiseen. Tällainen ei-kapitalistinen tuotanto ei ollut alisteista tehokkuuden vaatimukselle, vaan sitä leimasi läpikotaisin joutilaisuuden ja suhteellisen „hitauden“ kulttuuri. Lukuunottamatta luonnonkatastrofien poikkeusoloja nämä yhteiskunnat kykenivät tyydyttämään jäsentensä materiaaliset tarpeet jopa varmemmin kuin mitä on ollut asianlaita modernin historian pitkinä ajanjaksoina – ja myös paremmin mitä nykyisen kriisimaailman kauhu-slummeissa. Eikä herruus ollut samalla lailla salakavalasti sisäistettyä mitä nykyisessä läpibyrokratisoituneessa työyhteiskunnassa.

Tämän vuoksi työnvastainen vastarinta saatettiin murtaa vain asevoimin. Tähän päivään asti ovat työyhteiskunnan ideologit turvautuneet teeskentelyyn peittääkseen sen tosiasian, että esimodernien tuottajien sivilisaatio ei „kehittynyt“ rauhanomaisesti kapitalistiseksi yhteiskunnaksi – vaan se hukutettiin omaan vereensä. Nykypäivän „työdemokraatit“ syyttävät mielellään kauheuksista senaikaisia „esidemokraattisia olosuhteita“, joiden kanssa niillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä. He eivät halua nähdä, että modernin aikakauden terroristinen syntyhistoria paljastaa jotain olennaista nykyisestä työyhteiskunnastamme. Nykyisten teollisten demokratioiden byrokraattinen työhallinto ja valtiollinen ihmisresurssien hallinta ei ole koskaan täysin kyennyt salaamaan kolonialistisia ja absolutistisia alkuperiään. Persoonattomaksi systeemikontekstiksi esineistyneenä repressiivinen inhimillisten voimavarojen hallinnointi työdespotian nimissä on vain voimistunut ja läpäisee tänään jo kaikki elämänalueet.

Työn kuolinkamppailun johdosta byrokratian jäätävä ote on jälleen suoraan koettavissa kuten työyhteiskunnan alkuaikoina. Työhallinto paljastuu pakkosysteemiksi, mikä se tosiasiassa aina on ollutkin, funktionaan organisoida sosiaalinen apartheid ja koettaa padota kriisejä demokraattisen valtio-orjuuden keinoin. Samaan aikaan palaa kolonialismin paha henki kapitalistisen „vaurauden“ ja „kansantalouksien“ takaisiin jo raunioina oleviin periferiavaltioihin alistaen näitä Kansainvälisen valuuttarahaston määräämään taloudelliseen pakkohallintoon. Despoottinsa poismenon jälkeenkin työyhteiskunta harkitsee edelleen „perustamisrikoksen“ menetelmien käyttöä, vaikka työyhteiskunnan pelastamisesta on jo tullut täysi mahdottomuus.

Barbaari on laiska ja eroaa oppineesta pohdiskelemalla mykkyydessään apaattisesti, sillä käytännön sivistys merkitsee juuri toimimista tottumuksen ja työllistymisen tarpeen pohjalta.

Georg W.F. Hegel, Grundlinien der Philosophie des Rechts, (Oikeusfilosofian perusteet),1821.

Alkaa itse asiassa tuntua siltä, […] että tämänkaltainen työ on parasta politiikkaa, sillä se pitää tiukassa otteessaan jokaisen, estäen tehokkaasti järjen, himon ja itsenäisyydenhalun kehityksen. Sillä työ kuluttaa hermostollista energiaa aivan poikkeuksellisen paljon tehden tyhjäksi sen suuntaamisen kontemplaatioon, pohdiskeluun, haaveiluun, huolenpitoon, rakkauteen, vihaan.

Friedrich Nietzsche, Die Lobredner der Arbeit, (Työn ylistäjä), 1881.

10. Työväenliike oli liike työn puolesta

Historiallinen työväenliike, jonka nousu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi ajoittui kauas kiivaiden yhteiskuntakapinoiden kukistumisen jälkeiseen aikaan, ei kamppaillut enää työpakkoa vastaan, vaan identifioitui työn pseudopakkoon äärimmäisellä tavalla. Kyse saattoi enää olla „oikeuksien“ ja olojen parantamisen vaatimisesta työyhteiskunnan viitesysteemissä. Työyhteiskunnan olemassaolon ja pakot se oli jo sisäistänyt suurimmaksi osaksi. Sen sijaan, että se olisi radikaalisti lähtenyt kritisoimaan inhimillisen energian muuttamista rahamuotoon irrationaalisena itsetarkoituksena, omaksui työväenliike „työn lähtökohdan“ ja käsitti pääoman arvonlisäysprosessin annettuna, neutraalina tosiasiana.

Työväenliike edusti omalla tavallaan absolutismin, protestanttisuuden ja porvarillisen valistuksen perintöä. Se muutti työnteon kovan kohtalon työnteon synnyttämäksi vääräksi ylpeydeksi. Se määritteli ihmisresurssien muokkauksen työdespotian ehtoihin nyt „ihmisoikeudeksi“. Työpakon sisäistäneet orjat käänsivät tietyllä tapaa tilanteen ideologisesti ylösalaisin ja ryhtyivät vaatimaan „oikeutta työhön“ ja „yleistä työvelvollisuutta“. Porvariston kimppuun ei käyty sillä perusteella, että he edustivat työyhteiskunnan systeeminpyörittäjiä, vaan päinvastoin siksi, että työn näkökulmasta porvaristoa saattoi syyttää parasiiteiksi. Kaikki yhteiskunnan jäsenet piti poikkeuksetta pakottaen rekrytoida „työn armeijaan“.

Työväenliikkeestä tuli itsestään kapitalistisen työyhteiskunnan suunnannäyttäjä. Se vei loppuun työn kehityksen prosessissa työprosessin esineistymisen täydellistymisen viimeiset vaiheet. Astuen modernisoinnin „edelläkävijäksi“ se syrjäytti tehtävästä 1800-luvun ja varhaisen 1900-luvun vanhakantaisen porvariston. Prosessi oli samankaltainen kuin mitä oli tapahtunut vain sata vuotta aiemmin porvariston periessä absolutismin. Tämä oli mahdollista vain siksi, että työväenpuolueet ja ammattiliitot työnpalvontansa seurauksena suhtautuivat positiivisesti sekä valtioapparaattiin että repressiiviseen työhallintoon, joita ne eivät halunneet hävittää, vaan vallata itselleen „pitkässä marssissa läpi instituutioiden“. Näin ne omaksuivat, kuten porvaristo aiemmin, absolutismista periytyneen työyhteiskunnan repressiivisen byrokraattisen tradition.

Työn sosiaalisen yleistämisen ideologia vaati tosin myös poliittisen uudelleenjärjestämistä. Puolittaiseksi työyhteiskunnaksi luokiteltava sääty-yhteiskunta, erilaisine poliittisine „oikeuksineen“ (esim. vaalioikeus veroluokkaan perustuvana) väistyy ja sen tilalle tulee totaalinen „työvaltio“ ja yleinen demokraattinen tasa-arvo. Ja pääoman arvonlisäyskoneen luoma epätasa-arvo, sikäli kun se alkaa määrittää koko yhteiskunnallista elämää, tulee tasoittaa sosiaalivaltiollisin toimenpitein. Työväenliike loi paradigman myös sosiaalivaltiolle. „Sosiaalidemokratiaksi“ itseään kutsuvana työväenliikkeestä tuli historian suurin „porvarillinen“ „kansalaisliike“, joka ei kuitenkaan pitkälle päässyt langettuaan pian alun jälkeen omaan ansaansa. Sillä demokratiassa ei voida neuvotella aivan kaikesta: neuvottelun ulkopuolelle jäävät työyhteiskunnan sisäiset pakot, jotka muodostavat demokratian ennaltamäärätyt aksiomaattiset edellytykset. Neuvotella voidaan ainoastaan näiden pakkojen muunnoksista ja toimeenpanosta. Ja valinnanvapaus koskee lopulta aina tyhjiä vaihtoehtoja: joko rutto tai kolera, röyhkeys tai tyhmyys, Kohl tai Schröder.

Työyhteiskunnan ehdoilla toimiva demokratia on kavalin historian tuntema herruussysteemi – itsensä alistamisen järjestelmä vailla vertaa. Siksi tällainen demokratia ei koskaan voi organisoitua siten, että yhteiskunnan jäsenet voisivat vapaasti itse määrätä yhteisten resurssien käytöstä, vaan tämä „demokratia“ jää pakosta pelkäksi sosiaalisesti eristyneitten, markkinoilla keskenään selviämisestään kilpailevien työmonadien oikeusmuodoksi. Demokratia on vapauden vastakohta. Niinpä ei ole yllättävää, että demokraattiset työihmiset jakaantuvat välttämättömyydellä hallitsijoihin ja hallittuihin, systeeminpyörittäjiin ja „inhimillisiin voimavaroihin“. Poliittiset puolueet, työväenpuolueet mukaan lukien, heijastavat uskollisesti omissa rakenteissaan tätä suhdetta. Johtajat ja johdetut, mediatähdet ja „katulähetit“, kiipijäkaarti ja myötäilijät ilmentävät puolueen tilaa, jossa avoimelle keskustelulle ja päätöksenteolle ei ole tilaa. Tähän systeemilogiikkaan kuuluu olennaisena myös se, etteivät eliititkään välttämättä itsekään ole muuta kuin työdespotian epäitsenäisiä toimeenpanijoita ja sen sokeita rattaita.

Viimeistään natsien valtaannoususta saakka kaikki puolueet ovat olleet työn puolueita ja kapitalistisia puolueita samalla kertaa. Idän ja etelän „alikehittyneissä maissa“ työväenliike muuttui valtioterroristiseksi puolueeksi, joka toteutti myöhäisen ja nopeutetun modernisaation. Lännessä siitä tuli „kansanpuolueiden“ järjestelmä mediaedustajahahmoineen ja keskenään vaihdettavine ja imagonmuokkausta palvelevine puolueohjelmineen. Luokkataistelu on tullut loppuunsa työyhteiskunnan lopun myötä. „Luokat“ muuttuvat enenevissä määrin pelkiksi fetissisysteemin sosiaalisiksi funktiokategorioiksi, samaa tahtia työyhteiskunnan rakenteiden purkautumisen kanssa. Kun sosiaalidemokraatit, vihreät ja ex-kommunistit kunnostautuvat nyt kriisinhallinnassa laatien poikkeuksellisen katalia repressio-ohjelmiaan, todistavat he vain olevansa työväenliikkeen aitoja perillisiä – liikkeen, joka ei koskaan muuta halunnut kuin työtä, hinnalla millä hyvänsä.

Työn täytyy hävittää aave/ orjuus tulkoon laiskurien kohtaloksi/ työn tulee hallita maailmaa sillä/ työ on maailman olemus.

Friedrich Stampfer, Der Arbeit Ehre („Työn kunnia“), 1903.

11. Työn kriisi

Toisen maailmansodan jälkeen saattoi lyhyen historiallisen hetken näyttää siltä, että fordistiseen teollisuustuotantoon perustuva työyhteiskunta olisi vakiintumassa „ikuisen vaurauden“ systeemiksi, joka saattaisi tyynnyttää itsetarkoituksellisen yhteiskuntakoneen sietämättömyydestä kärsivät massakulutuksen ja hyvinvointivaltiollisten mukavuuksien keinoin. Huolimatta siitä, että koko idea ei alun pitäenkään voinut olla muuta kuin demokraattisten orjien keksimä, ja saattoi koskea vain pientä osaa maailman väestöstä, on se sittemmin joutunut huonoon valoon myös kapitalistisissa keskuksissa. Mikroelektroniikan mahdollistaman kolmannen teollisen vallankumouksen myötä työyhteiskunta kohtaa nyt absoluuttisen historiallisen rajansa.

Se, että raja saavutettaisiin ennemmin tai myöhemmin oli loogisesti ennustettavissa. Tavarantuotantojärjestelmä on alusta saakka kärsinyt fataalista sisäisestä ristiriidasta. Toisaalta järjestelmän toiminta perustuu massiivisen inhimillisen energian tarpeeseen, jonka työvoiman käyttö synnyttää, ja mitä suurempi on työvoiman käyttö, sen parempi systeemin kannalta. Liiketaloudellisen kilpailun laki pakottaa toisaalta jatkuvaan tuottavuuden kasvattamiseen, joka tuo mukanaan ihmistyövoiman korvaamisen tieteellis-operationaalisella teollisuuspääomalla.

Tämä sisäinen ristiriitaisuus on todellisuudessa ollut perustava syy kaikille aiemmille kriiseille, mukaan lukien maailman talouskriisit vuosina 1929-1933. Nämä kriisit kyettiin kuitenkin kompensaatiomekanismia hyödyntäen voittamaan kerta toisensa jälkeen: lyhyen käynnistysvaiheen jälkeen ja korkeamman tuottavuustason saavuttaneena markkinoiden laajentuminen tuoreille ostajakerrostumille johti absoluuttisina määrinä suurempaan työvoiman tarpeeseen kuin mitä oli aiemmin rationalisoitu pois. Työvoimaa oli tarpeen käyttää vähemmän tuotetta kohden, mutta tavaroita tuotettiin absoluuttisina määrinä niin paljon, että vähennys ylikompensoitui. Niin kauan kuin tuoteinnovaatiot ylittivät tuotantoprosessi-innovaatiot, oli järjestelmän ristiriitaisuus mahdollista muuntaa laajentumisprosessiksi.

Oiva historiallinen esimerkki tästä on auto. Liukuhihnan ja muiden „taylorismin“ „työtieteellisen rationalisoinnin“ tekniikoiden (jotka ensimmäisinä otettiin käyttöön Henry Fordin autotehtaassa Detroitissa) ansiosta autoa kohden kulutettu työaika hupeni murto-osaan. Samalla työprosessista tuli valtavasti kuluttavampi, siten että inhimillisiä voimavaroja kulutettiin samassa ajassa moninkertaisesti suhteessa aiempaan tasoon. Ennen kaikkea auto, joka siihen saakka oli ollut yläluokan luksustuote, saatettiin nyt halvemman hinnan takia tuoda massakulutuksen piiriin.

Näin työmoolokin koskaan tyydyttymätön inhimillisen energian nälkä saatettiin tyydyttää korkeammalla tasolla huolimatta rationalisoidusta liukuhihnatuotannosta „fordismin“ toisen teollisen vallankumouksen aikana. Samalla auto on paraatiesimerkki työyhteiskunnan pitkälle kehittyneen tuotanto- ja kulutustavan destruktiivisesta luonteesta. Autojen massatuotannon ja laajamittaisen yksityisautoilun vuoksi luonnonmaisemat peittyvät asvaltin alle, rumentuvat ja saastuvat. Maailman teillä raivoaa lisäksi julistamaton kolmas maailmansota vuodesta toiseen. Miljoonat kuolevat tai vammautuvat liikenneonnettomuuksissa.

Mikroelektroniikan luoman kolmannen vallankumouksen myötä aiempi laajenemiseen perustuva kompensaatiomekanismi ei enää toimi. On totta, että mikroelektroniikan ansiosta monet tuotteet ovat halventuneet ja on luotu monia uusia tuotteita (media-alalla ennen kaikkea). Ensimmäistä kertaa prosessi-innovaatioiden vauhti on kuitenkin nyt nopeampi kuin tuoteinnovaatioiden. Ensimmäistä kertaa rationalisointi vähentää työtä enemmän kuin mitä markkinoiden laajeneminen luo uutta. Loogisena seurauksena rationalisoinnista automatisointi korvaa ihmistyötä ja vastaavasti uudet kommunikaatioteknologiat tekevät monesta työstä turhaa. Kokonaisia suunnittelun, tuotannon, markkinoinnin, varastoinnin, jakelun ja liikkeenjohdon osastoja ja portaita häviää. Työyhteiskunnan ahne kannibaalikoneisto saa pysyvästi syödäkseen enää vain jäännöspaloja, saaden näin aikaan oman tuhoutumisensa.

Koska demokraattinen työyhteiskunta on itseensä viittaava, „täydellistynyt“ palautepiirin periaatteella toimiva työvoiman käytön itsetarkoituksellinen systeemi, ei yleinen työajan lyhennys ole mahdollinen sen omien muotojen sisäpuolella. Liiketaloudellinen rationaliteetti vaatii, että toisaalta alati kasvavat joukot muuttuvat pysyvästi työttömiksi ja heidät ulossuljetaan systeemin tarjoamasta elämän uusintamisesta, samanaikaisesti kun koko ajan supistuva „työllisten“ määrä joutuu kasvavien ylityö- ja suorituspaineiden alaisiksi. Rikkauden keskellä köyhyys ja nälkä palaavat kapitalismin keskuksiin, tuotantolaitoksia suljetaan ja viljelykelpoisia peltoja pannaan joukkomäärin kesannolle. Suuri määrä asuntoja ja julkisia rakennuksia seisoo tyhjillään samanaikaisesti, kun kodittomien määrä kasvaa jatkuvasti.

Kapitalismi muuttuu globaalin vähemmistön tapahtumaksi. Kuolemaa tekevä työdespootti on muuttunut kuolinkamppailussaan autokannibalistiseksi. Pääoma räjäyttää kansantalouksien rajat etsiessään jäljelle jäänyttä „työravintoa“ ja globalisoituu nomadisessa kurkunleikkaamiskilpailussa. Kokonaisia maailmanalueita joutuu syrjään globaaleista pääoma- ja tavaravirroista. Historiallisesti ennennäkemättömien yritysulautumien ja „vihamielisten valtausten“ aallon myötä globaalit pelurit valmistautuvat yksityisyrittäjyystalouden viimeiseen taistoon. Valtioiden organisaatiot hajoavat ja kansakunnat luhistuvat, eloonjäämiskamppailusta seonneet väestöt hyökkäilevät toistensa kimppuun etnisissä heimosodissa.

Perustava moraaliperiaate on ihmisen oikeus työhön. […] Minusta mikään ei ole vastenmielisempää kuin joutilas elämä. Kenelläkään meistä ei ole oikeutta siihen. Sivilisaation ei tule suvaita laiskureita.

Henry Ford

Pääoma on liikkeessä oleva ristiriita, siinä mielessä että se pyrkii minimoimaan työajan, samalla kun se pitää työaikaa vaurauden ainoana mittana ja lähteenä. Toisaalta se herättää elämään kaikki tieteen ja luonnon voimat, samoin kuin yhteiskunnallisen yhdistymisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen voimat, tehdäkseen vaurauden luonnon (suhteellisen) riippumattomaksi siihen käytetystä työajasta. Toisaalta se tahtoo käyttää työaikaa mittana näin luoduille valtaville yhteiskunnallisille voimille tunkien ne rajoihin, jotka tarvitaan jo luodun arvon säilyttämiseksi arvona.

Karl Marx, Grundrisse der Kritik der Politischen Ökonomie (Vuosien 1857 ja 1858 taloudelliset käsikirjoitukset, „Grundrisse“), 1857-58.

12. Politiikan loppu

Työn kriisi merkitsee väistämättä myös valtion ja politiikan kriisiä. Pohjimmiltaan moderni valtio saa kiittää loistavasta menestyksestään sitä tosiasiaa, että tavarantuotantojärjestelmä tarvitsee kattavan auktoriteetin takaamaan yleiset kilpailuehdot, oikeusperiaatteet ja arvonlisäysprosessin edellytykset – repressioapparaatin alaisuudessa, siltä varalta että ihmismateriaali ryhtyisi uhmaamaan systeemin ehtoja ja luopuisi alamaisen roolistaan. Valtion täytyi 1900-luvulla yhä lisääntyvästi ottaa hoitaakseen sosioekonomisia funktioita organisoidessaan massoja porvarillisen demokratian puitteissa. Sen funktio ei rajoittunut pelkästään sosiaalisen perusturvan tarjoamiseen, vaan se rakensi ja ylläpiti myös koulutus- ja terveydenhoitolaitoksia, liikenne- ja kommunikaatioverkkoja, postipalveluita, kaikenlaisia infrastruktuureita, jotka ovat välttämättömiä kehittyneen teollisen työyhteiskunnan toiminnalle, mutta joita ei kuitenkaan voida organisoida liiketaloudellisena arvonlisäysprosessina; „yksityistetyt“ julkiset palvelut eivät useinkaan ole muuta kuin valtion piilokulutusta. Syy tähän kaikkeen on siinä, että tällaisten infrastruktuurien tulee olla pysyvästi koko yhteiskunnan käytössä, eivätkä ne voi seurata kysynnän ja tarjonnan markkinasuhdanteita.

Koska valtio ei ole itsenäiseen arvonluontiin kykenevä toimija, eikä siten kykene itse muuntamaan työtä rahaksi, täytyy sen ottaa rahat aktuaalisesta arvonlisäysprosessista rahoittaakseen tehtävänsä. Ja jos arvonmuodostus alkaa takkuilla, alkavat valtion varat samalla nopeasti huveta. Valtio – oletettu yhteiskunnallinen suvereeni – osoittautuu todellisuudessa täysin riippuvaiseksi työyhteiskunnalle tyypillisestä sokeana raivoavasta, fetisoituneesta taloudesta. Valtio voi suoltaa lakeja ja asetuksia niin paljon kuin se tahtoo, mutta jos tuotantovoimat (ihmiskunnan yleiset voimavarat) kasvavat ohi työn systeemistä, positiivinen laki, joka on säädetty ja sovellettavissa vain työsubjekteihin, on yhtä tyhjän kanssa.

Tasaisesti kasvavan joukkotyöttömyyden seurauksena valtion tuloverokertymä pienenee koko ajan. Sosiaaliset turvaverkot repeävät, kun „ylijäämäihmisten“ kriittinen massa on saavutettu; näitä ihmisiä voidaan elättää ainoastaan uudelleenjakamalla rahatuloja, jotka on luotu muualla kapitalistisessa systeemissä. Kriisiaikojen nopeat pääoman keskittymiset, jotka ylittävät kansantalouden rajat, romahduttavat valtion yritysvoittojen verotuksesta saamat tulot. Ylikansalliset konsernit pakottavat investoinneista keskenään kilpailevat valtiot veronalennuksiin ja sosiaalisten ja ekologisten standardien madaltamiseen. Juuri tämä kehitys muuttaa demokraattisen valtion pelkäksi kriisinhallintayksiköksi. Mitä lähemmäs tullaan valtiontalouden hätätilaa, sitä enemmän valtiosta kuoriutuu esiin sen repressiivinen ydin. Infrastruktuurit mitoitetaan pelkästään palvelemaan ylikansallisen pääoman tarpeita, kuten aiemmin siirtomaissa. Yhteiskunnallinen logistiikka rajoittuu yhä täydellisemmin harvoihin talouskeskuksiin, muiden alueiden jäädessä autioitumaan. Kaikki mikä kyetään yksityistämään, yksityistetään, vaikka tämä samalla merkitsisikin sitä, että yhä suuremmat ihmismäärät suljetaan ulos peruspalveluiden piiristä. Kun pääoman lisäarvon tuotto keskittyy yhä harvempiin maailmanmarkkinasaarekkeisiin, ei koko väestön tarpeita tyydyttämään pyrkivällä peruspalvelujärjestelmällä ole enää merkitystä.

Sen, onko olemassa junayhteyksiä tai postipalveluja, ratkaisee niiden relevanttius paikalliselle kaupalle, teollisuudelle ja finanssimarkkinoille. Koulutus muuttuu globalisaatiovoittajien etuoikeudeksi. Henkistä, taiteellista tai teoreettista kulttuuria punnitaan enää markkinakriteerein ja tämä kulttuuri kuolee pois. Kasvava rahoitusvaje romahduttaa julkisen terveydenhuoltojärjestelmän ja se muuttuu luokkaperustaiseksi. Sosiaalisen eutanasian laki astuu voimaan, aluksi varkain ja vähitellen, sitten avoimen julistuksellisesti: koska olet köyhä ja kuulut liikaväestöön, joudat kuolla aikaisemmin.

Lääketieteen, koulutuksen, kulttuurin ja yleisen infrastruktuurin kentillä on periaatteessa käytettävissä ylenmäärin tietoa, taitoja, valmiuksia, tekniikoita ja metodeja ajanmukaisine kalustoineen. „Rahoitusehdoksi“ objektivoitunut työyhteiskunnan irrationaalinen laki estää kuitenkin näiden kykyjen ja kapasiteettien käyttöönoton, ja ne saavat jäädä pölyttymään – samoin kuin teollisuuden ja maatalouden tuotantovälineet, jotka eivät enää ole „kannattavia“. Apartheidjärjestelmäksi muuttuneella demokraattisella valtiolla ei ole entisille „työkansalaisilleen“ muuta tarjottavana kuin sosiaaliturvan lakkauttaminen ja pakko- ja halpatyösektorin repressiivinen työsimulaatio. Seuraavassa vaiheessa koko valtionhallinto romahtaa ryöstäytyen käsistä korruptoituneeksi „kleptokratiaksi“, armeija mafiamaisiksi sotajoukoiksi ja poliisi maantierosvoiksi.

Tätä kehitystä ei voida pysäyttää enää minkäänlaisella politiikalla – suunnanmuutoksesta puhumattakaan. Politiikka on viime kädessä olemukseltaan valtioon suuntautuvaa toimintaa. Valtiollisuuden häviämisen myötä se menettää kohteensa täysin. „Vasemmistolais-demokraattinen“ käsitys politiikasta yhteiskuntaolojen „poliittisena muovaamisena“ vaikuttaa päivä päivältä yhä tyhjemmältä. Loputtoman repression vallitessa, sivilisaation hajotessa, „talouden terrorin“ ylistyksen hallitessa julkisuutta, ei jäljelle jää mitään „muovattavaa“. Koska työyhteiskunta päämääränä sinänsä on länsimaisen demokratian aksiomaattinen ennakkoehto, ei työn kriisiä voida ratkaista millään demokraattis-poliittisella sääntelyllä. Työn loppu merkitsee politiikan loppua.

13. Kasinokapitalistinen työyhteiskunnan simulointi

Hallitseva yhteiskunnallinen tietoisuus pettää itseään systemaattisesti työyhteiskunnan todellisen tilan suhteen. Kapitalismin maantieteelliset luhistumisalueet julistetaan ideologiseen pannaan, työmarkkinatilastoja väärennetään röyhkeästi, media simuloi pois köyhyyden ja kurjuuden leviämisen. Simulaatio on kriisikapitalismin keskeinen tunnusmerkki joka tapauksessa. Tämä pitää paikkansa myös talouden itsensä suhteen.

Jos näyttää – kuten läntisen maailman ydinmaissa ainakin – siltä kuin pääoman kasaantuminen olisi mahdollista ilman työvoiman käyttöä ja että raha puhtaassa muodossaan kykenee itsestään takaamaan arvonlisäämisen, niin tällainen vaikutelma on velkaa rahamarkkinoiden simulaatioprosessille. Pääoman arvonlisäämisen simulointi – demokraattisen työvoimahallinnon pakkokeinoin toteuttaman työn simuloinnin peilikuvana – on spekulatiivisesti aikaansaatu kytkemällä luottojärjestelmä ja osakemarkkinat irti reaalitaloudesta.

Nykyhetkisen työn hyväksikäytön „kompensoi“ tulevaisuudessa tapahtuvan työn sieppaaminen – työn hyödyntäminen, mikä ei todellisuudessa koskaan tule tapahtumaan – pääoman kasaantuminen, joka tapahtuu jossain fiktiivisessä „Tulevaisuus II:ssa“. Rahapääoma, jota ei enää voida kannattavasti uudelleeninvestoida reaalitalouteen ja joka siksi ei voi enää käyttää työtä, joutuu enenevissä määrin kääntymään rahamarkkinoiden puoleen.

Toisen maailmansodan jälkeisen „talousihmeen“ „fordistinen“ arvonluontisysäys ei ollut varsinaisesti itse itseään kannatteleva. Valtio turvautui lainanottoon ennen näkemättömissä määrin suhteessa omiin verotuloihinsa, koska työyhteiskunnan edellytyksiä ei enää muuten olisi kyetty rahoittamaan. Valtio käytännössä siis panttasi tulevaisuuden reaalitulonsa. Näin syntyi „ylimääräiselle rahapääomalle“ finanssikapitalistinen investointimahdollisuus – se lainattiin valtiolle korkoa vastaan. Valtio ratkaisi koronmaksun ongelman lainaamalla uutta luottoa, kanavoiden lainarahan takaisin taloudelliseen kiertoon. Näin siis toisaalta luotolla rahoitettiin sosiaalimenoja ja julkisia infrastruktuuri-investointeja ja kapitalistisen logiikan mukaan luotiin „keinotekoista kysyntää“, jota siis ei katettu työvoiman tuotannollisella käytöllä. Anastamalla tulevaisuutensa työyhteiskunta siten pidensi fordistisen buumikauden elinkaarta yli sen varsinaisten rajojen.

Tämä simulatiivinen momentti, joka oli jo tuolloin vaikuttamassa silloin vielä itsenäiseksi mielletyssä arvonlisäysprosessissa, kohtasi rajansa samaan aikaan, kun valtioiden velkaongelmat kriisiytyivät. Kolmannen maailman samoin kuin kapitalististen keskusten valtiolliset „velkakriisit“ lopettivat mahdollisuuden taloudellisen kasvun stimulointiin kansantaloudellisesti alijäämäisin budjetein ja loivat objektiivisen perustan uusliberaalin sääntelyn purkupolitiikan voitokkaalle etenemiselle. Liberaalin ideologian mukaan sääntelyn purku tulee yhdistää julkisen sektorin kansantuoteosuuden rajuun leikkaamiseen. Todellisuudessa kuitenkin kriisinhallinnan kulut ja maksut, repressioapparaatin kasvattamisen hallinnollisina kuluina ja simulaatiokoneiston ylläpidon valtionmenoina, kompensoivat sääntelyn purkamisen ja valtion funktioiden supistamisen tuottamat säästöt. Monissa valtioissa valtion osuus kansantuotteesta itse asiassa jopa kasvoi tästä johtuen.

Pääoman kasaamisen simulointi ei ollut enää mahdollista tekemällä alijäämäisiä budjetteja. Fiktiivisen pääoman lisäluominen siirtyi tästä johtuen 1980-luvulla osakemarkkinoille. Kiinnostus ei enää kohdistunut osinkoon eli osuuteen reaalituotannon voitoista. Pörssikurssien kehitys – omistusnimikkeen spekulatiivinen arvonnousu – oli nyt ainoa asia, jolla oli merkitystä. Reaalitalouden ja spekulatiivisten hintaliikkeiden suhde kääntyi täydellisesti ylösalaisin. Spekulatiivinen kurssinousu ei enää ennakoi reaalitaloudellista laajenemista, vaan päinvastoin, osakekeinottelumarkkinoiden fiktiivisten nettispekulaatiovoittojen sukupolvi simuloi reaalikasaantumisprosessia, jota todellisuudessa ei enää ole olemassa.

Työmoolok on kliinisesti kuollut, mutta kykenee silti hengittämään keinotekoisesti rahamarkkinoiden näennäisesti itsenäisen laajenemisen voimin. Teollisuusyritykset tekevät voittoja, jotka eivät enää perustu tappioaloina jo pitkään pidettyihin tuotteiden valmistukseen ja myyntiin, vaan rahoitusosastojen „terävään“ pörssi- ja valuuttaspekulaatioon. Julkishallinnon tulot eivät koostu veroista ja julkisesta velasta, vaan julkisvarainhallintojen innokkaasta osallistumisesta keinottelumarkkinoille. Perheet ja yhden henkilön taloudet, joiden reaaliset palkka- yms. tulot putoavat dramaattisesti, voivat jatkaa kerskakulutustaan vetoamalla osakenäkymiinsä kulutusluottojen vakuutena. Jälleen kerran on näin luotu „keinotekoisen kysynnän“ uusi muoto, joka synnyttää „hiekalle rakennettua“ reaalituotantoa ja valtion reaalituloja.

Spekulaatioprosessi on ollut lykkäystaktiikka maailman talouskriisin siirtämiseksi tulevaisuuteen. Koska osakkeen omistusnimikkeiden fiktiivinen arvonlisäys voi merkitä vain tulevaisuudessa hyödynnettävää työvoiman käyttöä massiivisessa mitassa, mitä ei koskaan tule tosiasiallisesti toteutumaan, täytyy objektivoituneen huijauksen tulla esille kaikessa alastomuudessaan tietyn käynnistymisajan jälkeen. „Nousevien markkinoiden“ romahdus Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Itä-Euroopassa on tarjonnut tiettyä esimakua. On myös pelkkä ajan kysymys, milloin USA:n, EU:n ja Japanin kapitalistiset rahamarkkinakeskukset romahtavat.

Työyhteiskunnan fetisoitunut tietoisuus vääristää täydelleen edellä kuvatut keskinäissuhteet. Sama pätee myös perinteisen vasemmiston ja oikeiston „kapitalismin kriitikoihin“. He sekoittavat systemaattisesti syyn ja seurauksen keskenään, koska ovat juuttuneet työn aaveeseen ja ylevöittäneet sen ihmisen olemassaolon ylihistorialliseksi ja positiiviseksi edellytykseksi. Rahamarkkinoiden spekulatiivisen laajentumisen tosiasia, joka on todellinen syy kriisin lykkäämiseen, käännetään nurin ja sitä pidetään itse kriisin syynä. Nämä kriitikot väittävät paniikissa, että „pahat spekuloijat“ raunioittavat lopullisesti täydellisen ihanan työyhteiskunnan haaskaamalla keinottelussa „hyvän rahan“ (jota heillä itsellään on enemmän kuin tarpeeksi kiksejä varten) sen sijaan, että rohkeasti ja päättäväisesti investoisivat rahan ihmeellisiin „työpaikkoihin“ niin, että työnarkomaani orjaihmiskunta voisi edelleen nauttia „täystyöllisyydestä“ täysin rinnoin.

Heidän on ylivoimaista käsittää, ettei nimenomaisesti spekulaatio pysäyttänyt reaalitalouden investointeja, vaan näistä investoinneista tuli kannattamattomia juuri kolmannen teollisen vallankumouksen myötä. Osakekurssien spekulatiivinen arvonromahdus on vain oire sisäisestä dynamiikasta. Kapitalistisenkaan logiikan mukaan tämä raha, joka näyttää yhä suurempina määrinä liikkuvan kierrossa, ei enää ole „hyvää“ rahaa, vaan pikemminkin „kuumaa ilmaa“, joka paisuttaa spekulaatiokuplaa. Yritys näpäyttää kuplaa minkä tahansa veron (esim. Tobinin veron) avulla, jotta rahavirtoja voitaisiin nyt osin suunnata „oikeisiin“ kohteisiin – todellisiin sosiaalisiin orjanmyllyihin – tulee todennäköisesti aikaansaamaan kuplan äkillisen puhkeamisen.

Sen sijaan että ymmärrettäisiin se, kuinka peruuttamattoman kannattamattomia meistä kaikista on tullut ja kuinka tärkeää olisi käydä nimenomaan „markkinakannattavuuden“ kriteereiden ja työyhteiskunnan sisäisten perustojen kimppuun, pitäen näitä vanhentuneina näkemyksinä, hyökätään pelkästään „spekuloijien“ kimppuun heitä demonisoiden. Äärioikeistolaiset, autonomit, ammattiliittoaktiivit, keynesiläiset nostalgikot, sosiaaliteologit, talk show -isännät ja kaikki loput „rehellisen“ työn apostolit yksissä mielin ylläpitävät tällaista halpaa viholliskuvaa. Vain hyvin harvat heistä tietävät, että tällaisesta järkeilystä on enää lyhyt askel antisemiittisen paranoian mobilisointiin. Se, että herätellään mielikuvia kansallis-verenperintöisestä ei-rahamuotoisen pääoman „luovasta voimasta“, joka kamppailee rahaa haalivaa juutalais-kansainvälistä rahapääomaa vastaan, on uhkaavasti muodostumassa intellektuaalisessa heikkouden tilassa olevan, työtä palvovan vasemmiston lopulliseksi uskonkappaleeksi. Tämähän on vanhastaan aina ollut rasistisen, juutalaisvihamielisen, antiamerikkalaisen „työnluontiohjelmia“ kannattavan oikeiston uskonkappale.

Kun vaihtoarvoon perustuva tuotanto romahtaa, ja itse materiaalisesta tuotantoprosessista pyyhkiytyy puutteenalaisuuden ja vastakohtaisuuden muoto pois, tulee mahdolliseksi yksilöllisyyksien vapaa kehitys, jolla ei siis tarkoiteta välttämättömän työajan supistumista lisätyön asettamiseksi, vaan ylipäätään yhteiskunnallisesti välttämättömän työn supistumista minimiin. Välttämättömän työn supistumista vastaa nyt yksilöiden tieteellinen, taiteellinen jne. kehitys heitä kaikkia varten vapautuneen ajan ja tähän tarkoitukseen luotojen varojen avulla.

Karl Marx, Grundrisse der Kritik der Politischen Ökonomie (Vuosien 1857 ja 1858 taloudelliset käsikirjoitukset, „Grundrisse“), 1857/58.

14. Työtä ei voi määritellä uudelleen

Vuosisataisen koulimisen jäljiltä moderni ihminen ei kykene enää edes kuvittelemaan elämää ilman työtä. Työ läpitunkevana vaatimuksena ei hallitse pelkkää talouden sfääriä suppeassa mielessä, vaan se tunkee sisään koko sosiaaliseen olemassaoloon, arki- ja yksityiselämän huokosiin. „Vapaa-aika“, jo merkitykseltään vankilatermi, kulutetaan tuotteiden kuluttamiseen, jotta voidaan lisätä (tulevaa) myyntiä.

Myös tehtaan ja toimiston ulkopuolella työ heittää varjonsa moderniin yksilöön, mikä ylittää pelkän sisäistetyn velvollisuuden itsetarkoitukselliseen tuotteiden kulutukseen. Heti kun yksilö nousee tv-tuolista ja ryhtyy aktiiviseksi, on kaikella aktiviteetilla taipumus heti muuttua työn kaltaiseksi. Hölkkääjät korvaavat kellokortin sekuntikellolla, krominhohtoisilla kuntosaleilla kokee sosiaalinen oravanpyörä uudestisyntymäänsä, ja lomanviettäjät kaahaavat autoillaan ja polttavat kilometrejä ikään kuin heidän tulisi yltää rekkakuskin vuosisuoritukseen. Jopa rakastelua ohjaavat seksitutkimuksen normit ja talk show –pulinapetterien tarjoilemat kilpastandardit.

Kuningas Midas koki vielä täytenä kirouksena sen, että kaikki mihin hän kosketti muuttui kullaksi. Hänen modernit kärsimystoverinsa ovat kuitenkin jo kauan sitten ylittäneet tämän vaiheen. Nuo työdemonit eivät enää edes tajua, että minkä tahansa aktiviteetin sille tyypillinen aistimellinen laatu häviää ja muuttuu yhdentekeväksi, kun se alistetaan työn malleihin. Päinvastoin, heille jollain aktiviteetilla voi olla mieltä, oikeutusta ja sosiaalista merkitystä vain siinä tapauksessa jos se voidaan samastaa tavaramaailman yhdentekevyyteen. Työn alamaiset eivät juuri tiedä mitä tehdä vaikkapa surun kaltaiselle tunteelle; surun muuntaminen surutyöksi tekee emotionaalisesti vieraasta elementistä tutun suureen, josta voidaan lörpötellä toisten kanssa. Jopa unennäkemisestä tulee unityötä, rakkaasta läheisestä välittämisestä ihmissuhdetyötä ja lasten kanssa tekemisissä oleminen ohenee kasvatustyöksi. Aina kun modernit ihmiset haluavat korostaa toimintansa vakavasti otettavuutta, on heillä heti työ-sana huulillaan.

Työn imperialismi leimaa siis myös arkista kielenkäyttöämme. Emme ole pelkästään tottuneet käyttämään sanaa „työ“ inflatorisesti, vaan myös sekoitamme sanan kaksi oleellisesti eri merkitystasoa keskenään. „Työ“ ei enää merkitse, kuten olisi korrektia, pelkästään kapitalistista toimintamuotoa, jota suoritetaan itsetarkoituksellisessa orjanmyllyssä, vaan siitä on tullut synonyymi mille tahansa päämäärään suuntautuneelle inhimilliselle ponnistukselle. Näin se on onnistunut hävittämään historialliset jälkensä.

Nämä käsitteelliset epätarkkuudet avaavat tietä populäärille puolivillaiselle työyhteiskuntakritiikille. Ikään kuin työ ei jo nyt kontrolloisi läpikotaisin elämäämme, syytetään työyhteiskuntaa työn käsitteen liian suppeasta määrittelemisestä: se pitää ainoastaan markkinakelpoista palkkatyötä „todellisena“ työnä, hyläten moraalisesti kunnollisen tee-se-itse -työn ja maksamattoman „oman avun“ (kotitaloustyö, naapuriapu jne.). Työn käsitteen uudelleenarvottamisella ja laajentamisella syrjäytettäisiin tämän näkemyksen yksipuolinen palkkatyökeskeisyys ja siihen sidoksissa olevat hierarkisoinnit.

Tällainen ajattelu ei kuitenkaan tavoittele vallitsevien pakkojen kumoamista, vaan tyytyy ainoastaan merkitysopilliseen viilaukseen. Työyhteiskunnan vääjäämätön kriisi ratkaistaan yhteiskunnallista tietoisuutta manipuloimalla myöntämällä kapitalistiselle tuotantosfäärille ulkoisille palveluille „todellisen“ työn ylevä status. Näiden palvelujen „alemmuus“ ei kuitenkaan johdu mistään tietystä ideologis-yhteiskunnallisesta katsantotavasta, vaan se sisältyy itse tavarantuotantojärjestelmän perusrakenteeseen, eikä siten ole lakkautettavissa sievällä moraalisella uudelleenmäärittelyllä.

Tavarantuotannon päämääränä sinänsä hallitsemassa yhteiskunnassa kaikki se, mitä voidaan pitää „todellisena“ vaurautena, tulee olla ilmaistavissa rahamuodossa. Tästä rakenteesta määräytyvän työn käsitteen vaikutus välittyy imperialistisesti kaikkiin muihin alueisiin, vaikkakin vain negatiivisella tavalla, tehden selväksi, että viime kädessä kaikki muu on sen komennolle alisteista. Tavarantuotannon ulkopuoliset alueet jäävät välttämättä kapitalistisen tuotantosfäärin varjoon, koska ne eivät mukaudu abstraktiin liiketaloudelliseen ajansäästölogiikkaan, silloinkin kun niiden merkitys on elintärkeä, kuten sektoroitumisen luomalla yksityiskotitalouden ja henkilökohtaisen huolenpidon „naisille kuuluviksi“ määritellyllä toiminta-alueella.

Työn käsitteen moralisoiva laajennus – sen radikaalin kritiikin sijasta – ei vain peitä näkyvistä tavarantuotannolle perustuvan talouden todellista yhteiskunnallista imperialismia, vaan sopii myös äärimmäisen hyvin yhteen valtiollisen kriisinhallinnan autoritaaristen strategioiden kanssa. 70-luvulta alkaen esitetty vaatimus „kotitaloustyön“ ja „kolmannen sektorin“ „täydestä tunnustamisesta“ koski alun alkujaan pelkkiä sosiaalitukia. Valtion kriisinhallinta on kuitenkin kääntänyt tilanteen ympäri ja koettaa nyt hyödyntää kyseisen vaatimuksen moraalista impulssia kehnomaineisen subsidiariteettiperiaatteen merkityksessä ja hyläten vaatimuksenesittäjien omat taloudelliset toiveet.

„Kutsumustyön“ ja „kansalaistyön“ julkisessa ylistämisessä ei ole kyse lupauksesta päästä kaivelemaan valtion suhteellisen tyhjiä rahakirstuja, vaan huonosti naamioidusta valtion sosiaalisen vetäytymisen alibista, valmisteilla olevien pakkotyöohjelmien läpiajamisesta ja yrityksestä sysätä kriisin taakka naisten harteille. Viralliset yhteiskunnalliset instituutiot luopuvat sosiaalisesta sitoutumisestaan ja samalla esittävät yhtä ystävällisen kuin ilmaisenkin vetoomuksen „meille kaikille“ ryhtyä yksityisen „oma-aloitteisuuden“ keinoin kamppailemaan omaa ja muiden kurjuutta vastaan. Samalla ne vaativat luopumista kaikkien materiaalisten vaatimusten esittämisestä. Tämä hämäävä määrittelykikkailu edelleen „pyhänä“ pidetyllä työn käsitteellä, mitä erheellisesti laajalti vielä pidetään emansipatorisena ratkaisuna, avaa tien palkkojen lakkauttamiselle ulottamalla työn piiriä uusille alueille markkinatalouden poltetulla maalla. Julkisten instituutioiden ottamat askeleet tukevat sitä näkemystä, jonka mukaan sosiaalisen emansipaation sisältönä ei voi olla työn arvottaminen uudelleen, vaan työn arvon romuttaminen.

Materiaalisen hyvinvoinnin lisäksi tavalliset henkilölle tehtävät palvelut lisäisivät myös immateriaalista vaurautta. Asiakkaan hyvinvointi kohoaa, jos jokin vapauttaa hänet vastenmielisistä töistä. Samalla „palveluntarjoajan“ hyvinvointi nousee, koska suoritettu palvelu todennäköisesti vahvistaa hänen itsearvostustaan. Tavallisen henkilöpalvelun suorittaminen on parempi palveluntarjoajan psyykelle kuin työttömänä olemisen tilanne.

Baijerin ja Saksin vapaavaltioiden tulevaisuuden sosiaalisia kysymyksiä pohtineen komission raportista, 1997.

Luota tietoon joka työssä osoittaa pätevyytensä, sillä luonto itse tekee tämän tiedon päteväksi ja myöntyy siihen. Varsinaisesti muuta tietoa ei voi olla kuin se, minkä olet saanut työn kautta. Muu on toistaiseksi pelkkää hypoteesia.

Thomas Carlyle, Working and Not Despairing, 1843.

15. Intressikonfliktin kriisi

Niin paljon kuin työn perustavanlaatuista kriisiä tukahdutetaankin ja siitä tehdään tabua, se tosiasiallisesti leimaa kaikkia nykyisiä sosiaalisia konflikteja. Siirtyminen massat integroimaan kykenevästä yhteiskunnasta valikoivuuden ja apartheidin systeemiin ei ole johtanut pääoman ja työn välisen vanhan luokkataistelun uuteen kierrokseen. Tuloksena on pikemmin ollut järjestelmään sellaisenaan kuuluvien vastakkaisten intressien kategoriaalinen kriisi. Jo toisen maailmansodan jälkeisenä vaurauden kautena vanha luokkataistelupainotus oli vähenemään päin. Syy ei ollut siinä, että „ennalta määrätty“ vallankumouksellinen subjekti (ts. työväenluokka) olisi manipulatiivisin junailuin ja lahjuksin saatu „integroiduksi“ kyseenalaiseen hyvinvointiin. Päinvastoin, painotus oli häviämässä, koska pääoman ja työn looginen identiteetti yhteisen yhteiskunnallisen fetissimuodon funktionaalisina kategorioina tuli ilmeiseksi sosiaalisen fordistisessa kehitysvaiheessa. Järjestelmänsisäinen toive myydä työvoimansa parhain mahdollisin ehdoin tuhosi kaikki transsendentaaliset perspektiivit.

1970-luvulle saakka työväenluokka taisteli sen puolesta, että yhä laajemmat kansanosat pääsisivät osallisiksi työyhteiskunnan myrkyllisistä hedelmistä. Kolmannen teollisen vallankumouksen uusissa kriisioloissa tämä impulssi on sammunut. Vain niin kauan kuin työyhteiskunta laajeni, oli intressikamppailu mahdollista asettaa suuriin yhteiskunnallisiin puitteisiin. Kun yhteinen perusta alkaa murentua, tulee aina vain vaikeammaksi edistää yhteiskuntakokonaisuuden tasolla järjestelmänsisäisiä intressejä yhteistoiminnan keinoin. Solidaarisuuden purkautumisesta tulee yleinen ilmiö. Palkkatyöläiset lähtevät ammattiliitoista, toimitusjohtajat yrittäjäyhdistyksistä. Jokainen huolehtikoon itsestään – kapitalistisen systeemi-jumalan jyrähdellessä kaikkia vastaan: monissa yhteyksissä esiintuotu individualisoitumisilmiö ei ole muuta kuin yksi työyhteiskunnan kriisin oireista.

Ainoastaan mikroekonomisella tasolla intressit voidaan yhdistää vielä. Samalla kun oman elämän järjestämisestä liiketaloudellisten periaatteiden mukaan on tullut ikään kuin etuoikeus (mikä tietysti tekee pilkkaa koko sosiaalisen emansipaation ajatuksesta), on työvoiman intressien edustaminen rappeutunut alati pienenevien yhteiskuntafraktioiden kivikovaksi lobbauspolitiikaksi. Työn logiikan hyväksyminen merkitsee tänään apartheidin logiikan hyväksymistä. Eri ammattiliitot keskittyvät sen varmistamiseen, että heidän aina pienempi ja partikulaarimpi jäsenistönsä kykenee myymään itseään toisten ammattiliittojen kustannuksella. Henkilöstö ja yritysneuvostot eivät enää pyri kamppailemaan yrityksen johtoa vastaan, vaan kilpailevien yritysten ja teollisuuspaikkakuntien henkilöstöjä vastaan, olivatpa nämä kilpailijat naapurikunnassa tai kaukoidässä. Ja kun ajankohtaiseksi tulee kysymys siitä, kuka yhtiön seuraavassa sisäisessä rationalisoinnissa joudutaan heittämään pihalle, tulee naapuriosaston väestä tai lähimmistä työtovereista vihollisia.

Solidaarisuuden yleinen purkautuminen ei luonnollisesti rajoitu pelkkiin sisäisiin konflikteihin yhtiöissä tai eri ammattiliittojen keskinäiseen kilpailuun. Koska kriisiytyneen työyhteiskunnan kaikki funktionaaliset kategoriat alkavat fanaattisesti noudattamaan järjestelmän sisäistä logiikkaa, jonka mukaan ihmisten hyvinvoinnin tulee olla pelkkä pääoman arvonlisäämisen sivuvaikutus tai -tuote, hallitsee nykyään jokaista intressikonfliktia „St. Florianin periaate“. [Saksalainen sanonta/rukous: „Pyhä St. Florian, säästä kotini. Sen sijaan voit polttaa kaikki naapuruston kodit.“ St. Florian on palokuntalaisten suojeluspyhimys.] Kaikki lobbyt tuntevat pelisäännöt ja tekevät siirtonsa niiden mukaan. Jokainen euro kilpailevan ryhmäkunnan asiakkaille on itseltä pois. Jokainen leikkaus muiden sosiaaliturvaan lisää mahdollisuuksia saada itse vielä nauttia armon ajasta. Vanhasta eläkeläisestä tulee kaikkien sosiaaliturvan tuottamiseen osallistuvien luonnollinen vihollinen, sairaasta terveysvakuutuksen ottajien, siirtolaisista hurjistuneiden „syntyperäisten kansalaisten“ vihan kohde.

Näin siis yritys hyödyntää järjestelmänsisäistä intressikamppailua sosiaalisen emansipaation lähtökohtana on peruuttamattomasti tyhjentynyt. Tämän takia perinteinen vasemmisto on tullut tiensä päähän. Radikaalin kapitalismikritiikin uudelleensyntyminen edellyttää kategorista murtumaa suhteessa työhön. Vasta kun uusi sosiaalisen emansipaation tavoite, työstä ja sen johdannaiskategorioista (arvo, tavara, raha, valtio, demokratia, oikeusmuoto, kansakunta, jne.) vapautuminen, asetetaan lähtökohdaksi, on mahdollista uudelleen saavuttaa korkea-asteinen solidaarisuus yhteiskuntakokonaisuuden tasolla. Vastarinta lobbypolitiikan ja individualisaation logiikkaa vastaan voi tällöin osoittaa tietä vallitsevan järjestelmän kumoamiseen, mutta vain jos vallitseviin kategorioihin suhtaudutaan negatiivisella strategialla.

Vasemmisto ei ole tähän mennessä kyennyt tekemään murtumaa suhteessa työyhteiskuntaan. „Systeemipakkoja“ pidetään pelkkänä ideologiana ja kriisilogiikan oletetaan olevan ainoastaan seurausta „valtaapitävien“ poliittisesta projektista. Kategorisen murtuman tilalle tarjotaan sosiaalidemokraattista ja keynesiläistä nostalgiaa. Ei tavoitella uuden konkreettisen yleisyyden sosiaalista muodostelmaa, joka kumoaisi abstraktin työn ja rahamuodon, vaan vasemmisto pyrkii kouristuksenomaisesti pitämään kiinni järjestelmänsisäisen intressin vanhasta abstraktista yleisyydestä. Mutta nämä ponnistelut jäävät itse abstrakteiksi eivätkä kykene synnyttämään enää sosiaalista joukkoliikettä, koska vasemmisto luikertelee irti velvollisuudestaan kohdata ja selvittää työyhteiskunnan kriisin syyt ja olosuhteet sekä tehdä näistä punnitut johtopäätökset.

Taatun toimeentulon tai perustulon vaatimus tuo aivan erityisen hyvin esiin tämän kyvyttömyyden ja haluttomuuden analyysiin ja ratkaisuihin. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin – yleisen työnvastaisen ohjelman perustalta – apartheidhallinnon vastaisiin konkreettisiin sosiaalisiin tottelemattomuusaktioihin, tuottaa perustulon vaatimus pelkkää väärän universaaliuden yhteiskuntakritiikkiä, joka pysyy abstraktina, systeemi-immanenttina ja tehottomana joka suhteessa. Näillä keinoin ei edellä kuvattua, kriisin esiinnostamaa sosiaalista kurkunleikkauskilpaa ja sitä motivoivia tekijöitä kyetä neutraloimaan. Perustuloon piiloutuu globaalin työyhteiskunnan helvetinmyllyn hyväksyntä aikojen loppuun saakka. Mistä rahat valtion takaamaan tuloon ellei pääoman arvonlisäyskoneen rikkeettömästä toiminnasta? Jokaisen joka tukeutuu tällaiseen „valtion osinko“/“yhteiskunnallinen osinko“-puheeseen täytyy jo olettaa „oman“ maansa voittaja-asema globaalin vapaamarkkinatalouden pudotuspelissä. Sillä ainoastaan voitto markkinoiden maailmansodassa luo mahdollisuuden lyhyen aikaa kapitalismin miljoonien „ylijäämäihmisten“ ruokkimisen. Selvää tietenkin on, että väärien passien haltijat ulossuljetaan tästäkin seurasta.

Reformistiset piirit, jotka perustuloa pääasiassa ajavat, ovat rahamuodon kapitalistisesta konstituutiosta täydellisen tietämättömiä joka suhteessa. He pyrkivät viime kädessä pelastamaan työntekijä- ja tavarankuluttajasubjektista jälkimmäisen puoliskon. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin kyseenalaistamaan koko kapitalistista elämänmuotoa, saa työn kriisin maailma heidän puolestaan jatkaa hautautumista haisevien autojen, rumien betoni- ja lasikolossien ja arvottoman tavararoinan alle, jotta modernit ihmiset voisivat nauttia siitä ainoasta kurjasta vapaudesta, jonka he vielä kykenevät kuvittelemaan: valinnanvapaudesta supermarketin hyllyjen edessä.

Kuitenkin tämä surullinen ja rajoittunut perspektiivikin on itsessään täysin illusorinen. Sen vasemmistolaiset puolestapuhujat – ja teoreettiset illitteraatit – ovat kauan sitten jo unohtaneet sen, että kapitalistisen tavarankulutuksen tarkoitus ei koskaan ole ollut tarpeiden tyydyttäminen, vaan tarpeiden tyydytys on ja on aina ollut pelkkä arvonlisäysprosessin funktio ja sivutuote. Kun työvoimaa ei enää yleisesti kyetä myymään, aletaan jopa perustavimpia tarpeita pitää luksusvaatimuksina, jotka tulisi supistaa minimiin. Ja juuri tästä syystä kriisiolosuhteissa perustulo-ohjelma tarjoutuu kuin itsestään ratkaisuksi. Valtion kulujen supistamisen instrumenttina siitä tulee sosiaaliturvan halpaversiomalli, korvaten luhistuvan sosiaalivakuutusjärjestelmän. Alun alkujaan perustuloidean esitteli Milton Friedman, uusliberalismin keskeinen teoreetikko, keinoksi supistaa julkista kulutusta. Offensiiviin kaikin tavoin kyvytön ja haluton vasemmisto on tarrautunut ehdotukseen kuin pelastusköyteen. Perustulo tulee toteutuessaankin tarjoamaan vain almuja, jos siitä edes tulee todellisuutta – koskaan.

On osoittautunut, että ihmisluontomme väistämättömistä laeista johtuen joidenkin ihmisten pitää kärsiä puutetta. Nämä onnettomat henkilöt ovat elämän suurissa arpajaisissa vetäisseet tyhjän arvan.

Thomas Robert Malthus, An Essay on the Principle of Population, 1798.

16. Työn lakkauttaminen

Kategorista murtumaa työhön ajavilla työn vastustajilla ei ole takanaan mitään valmiiksi olemassa olevaa, objektiivisesti määriteltävissä olevaa yhteiskunnallista leiriä, kuten heitä edeltäneellä perinteisellä yhteiskuntatoiminnalla, joka ajoi järjestelmään sinänsä sisältyneitä intressejä. Kyseessä on nyt „terveen järjen“ -ajattelumme („toisen luonnon“) väärien ja harhaanjohtavien lakien kyseenalaistaminen; murtuma ajatustottumuksiimme. Murtuma edellyttää kieltävää tietoisuutta, irtisanoutumista, tottelemattomuutta ja kapinaa, ilman että turvataan mihinkään „historian lakiin“ tms. Mikään abstrakti universaali periaate ei voi nyt muodostaa lähtökohtaa. Sen voi muodostaa ainoastaan subjektiivinen inho työ- ja kilpailusubjektiksi pakotettua omaa olemassaoloa kohtaan ja kategorinen kieltäytyminen jatkamasta elämää koko ajan kurjemmalla tasolla.

Huolimatta painostavasta herruudestaan ei työ kuitenkaan koskaan ole onnistunut täysin hävittämään tämän sosiaalisen välityksen muodon aikaansaamien pakkojen herättämää inhoa. Kaikkien regressiivisten fundamentalismien ja sosiaalidarwinismin ylläpitämän kilpailuvauhkouden vastapainona löytyy yhteiskunnasta edelleen myös protesti- ja vastarintapotentiaalia. Kapitalismin aikaansaama pahoinvointi ja tyytymättömyys on arkielämässä massiivisesti läsnä, mutta se on tukahdutettu sosio-psyykkiseen alitajuntaan ja siten vaiennettu. Juuri tästä syystä on välttämätöntä luoda uusia älyllisen ja mentaalisen vapauden „vapaavyöhykkeitä“, jotta voidaan ajatella kaikkea sitä, mikä kapitalistisessa arkielämässä on mahdotonta. Työn leirin maailmantulkintamonopoli on murrettava. Teoreettinen työn kritiikki voi palvella tässä katalyyttina. Teorian tehtävä on hyökätä armotta vallitsevan julkisen „ajattelukiellon“ kimppuun ja lausua julki äänekkäästi ja selkeästi se, mitä kukaan ei uskalla ajatella, mutta minkä monet aavistavat: työyhteiskunnan väistämätön loppu on käsillä. Eikä todellakaan ole pienintä syytä surra sen häviämistä.

Vain julkilausutusti muotoiltu työn kritiikki yhdessä vastaavan teoreettisen keskustelun kanssa voivat luoda uuden vastajulkisuuden. Tämä tietoisuus on välttämätön edellytys yhteiskunnallisen liikkeen rakentamiselle, joka soveltaa työn kritiikkiä käytäntöön. Työn leirin sisäiset kiistelyt on loppuun käytetty ja ne vaikuttavat yhä absurdimmilta. Siksi tänään on olemassa polttava tarve uudelleenmääritellä yhteiskunnalliset konfliktilinjat, joita noudattaen työn vastainen liittouma voidaan muodostaa.

Voidaan kuvata karkein luonnoksin sitä, mitkä ovat mahdollisia tavoitteita matkalla työn lakkauttaneeseen sivilisaatioon. Työn lakkauttamisen ohjelmaa ei kuitenkaan ensisijaisesti ruoki mikään positiivisten periaatteiden kaanon, vaan nimenomaisesti kieltämisen voima. Työn herruuden totalisoitumisen prosessissa elämää konstituoivat perustavat elämänvälineet ja sosiaaliset suhteet esineistyivät ja aiheuttivat ihmisten vieraantumisen elämän ehdoista. Työyhteiskunnan kumoaminen on mahdollista ainoastaan jos ihmiset valloittavat takaisin yhteiskunnallisen kapasiteettinsa sosiaalisina olentoina korkeammalla historiallisella tasoilla. Työn vastustajat pyrkivät rakentamaan vapaasti liittoutuneiden ihmisten globaaleja yhteenliittymiä. He valmistautuvat ottamaan omaan käyttöönsä tuotanto- ja reproduktiovälineet tyhjää käyvältä työ- ja arvonlisäyskoneistolta. Ainoastaan kamppaillen valtion ja markkinoiden itselleen pidättämiä ja monopolisoimia huomattavia yhteiskunnallisia resursseja ja materiaalisen vaurauden potentiaaleja vastaan, on mahdollista vallata takaisin ja luoda emansipaation sosiaalisia tiloja.

Myös yksityisomistuksen kimppuun on käytävä uudella, perinteisestä lähestymistavasta eroavalla tavalla. Tähänastinen vasemmisto ei ole pitänyt yksityisomistusta tavarantuotantojärjestelmän juridisena muotona, vaan pelkästään kapitalistien „pahana“ subjektiivisena „väkivaltauhkaisena“ resurssien hallintana. Tästä käsityksestä on lähtöisin absurdi idea, jonka mukaan yksityisomistus voitaisiin kumota saman järjestelmän kategorioiden pohjalta, ts. yksityisomistus voitaisiin voittaa tavarantuotannon perustalta. Valtion omistus („valtiollistaminen“, „kansallistaminen“) käsitettiin tavallisesti yksityisomistuksen vastakohdaksi. Valtio on tosiasiallisesti kuitenkin pelkkä pakkoyhteisön ulkokuori, tai sosiaalisesti atomisoituneitten tavarantuottajien abstrakti yleisyys, ja valtionomistus pelkästään yksityisomistuksen johdannaismuoto – aivan riippumatta siitä varustetaanko se adjektiivilla „sosialistinen“ vaiko ei.

Työyhteiskunnan kriisissä sekä valtionomistus että yksityisomistus muuttuvat vanhentuneiksi, koska molemmat edellyttävät (samassa määrin) tasaisesti etenevän arvonlisäysprosessin. Tästä syystä konkreettinen omaisuus muuttuu enenevästi kuolleeksi omaisuudeksi – konkreettiset tuotantovälineet makaavat kesannolla tai lukkojen takana käyttämättöminä. Valtion, yritysten ja oikeuslaitosten virkailijat valvovat pikkutarkasti sitä, että tuotantovälineet saavat mieluummin rappeutua kuin että niitä käytetään muihin tarkoituksiin. Vapaiden yhteenliittymien ja yksilöiden suorittama tuotantovälineiden takaisinvaltaus valtiollista ja juristista pakkovaltaa uhmaten voi merkitä vain sitä, että näitä tuotantovälineitä ei valtauksen jälkeen enää käytetä anonyymeille markkinoille suuntautuvaan tavarantuotantoon.

Tavarantuotannon korvaa suora keskustelu, vastavuoroiset sopimukset ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten päätös siitä, kuinka resursseja voidaan käyttää viisaasti. Kapitalistisen komennon alaisuudessa ajatus tuottajien ja kuluttajien yhteiskunnallis-institutionaalisesta identiteetistä on tietysti mahdoton. Vapaista yhteenliittymistä koostuva neuvostojen porrasteinen järjestelmä, kaupunginosatasolta aina globaalille tasolle, päättää resurssivirtojen käytöstä ekologisen, sosiaalisen ja aistimellisen järjen mittapuiden mukaan, korvaten valtion ja markkinoiden yhteiskunnasta vieraantuneet välitysmekanismit.

Työn ja „työllistymisen“ itsetarkoitus ei enää määrää elämää, vaan vapaudellinen organisoituminen, joka tavoittelee yhteisten mahdollisuuksien ja lajityypillisten kykyjen järkevää käyttöä. Tietoinen yhteiskunnallinen toiminta ohjaa nyt yhteiskuntaa „näkymättömän käden “ automatiikan sijasta. Tuotettu materiaalinen vauraus palvelee suoraan tarpeita, eikä sitä jaeta enää maksukyvyn mukaan. Työn mukana häviää rahan samoin kuin valtion abstrakti yleisyys. Eristäytyneiden kansakuntien tilalle tulee globaali itsehallintoyhteiskunta, jossa rajat ovat tarpeettomia ja jossa ihmiset voivat liikkua vapaasti ja joka paikassa odottaa universaalia vieraanvaraisuutta.

Työn kritiikki ei merkitse apaattista rinnakkaineloa „systeemipakkojen“ alistamina yhteiskunnan marginaalissa, vaan – päinvastoin – sodanjulistusta vallitsevalle järjestelmälle. Sosiaalisen emansipaation iskulause voi kuulua ainoastaan seuraavasti: Ottakaamme itsellemme kaiken sen mitä tarvitsemme! Emme enää taivu työn orjuuteen! Emme alistu demokraattisen kriisinhallinnan vaatimuksiin! Luovuttamaton perusedellytys on myös se, että uudet sosiaalisen organisaation muodot (yhteenliittymät, neuvostot) voivat kontrolloida kaikkia sosiaalisen uusintamisen materiaalisia ja sosiaalisia välineitä. Näin työn vastustajien visio eroaa ratkaisevasti tietyistä aiemmista kapeakatseisista ja rajoittuneista sosialistisista visioista, mm. perustulolle pohjautuvasta „puolipäiväsosialismista“ ja pikkuporvarillisesta „siirtolapuutarhasosialismista“.

Työn herruus hajottaa inhimillisen persoonallisuuden ja mielen kahtia. Se erottaa taloudellisen toiminnan kansalaisesta, työnarkomaanin bile-eläimestä, abstraktin julkisuuden abstraktista yksityisyydestä, sosiaalisesti rakentuneen miehisyyden sosiaalisesti rakentuneesta naiseudesta. Se asettaa sosiaalisilla lajityypillisillä kyvyillä ja sosiaalisella yhteisyydellä varustetut mutta eristetyt yksinäiset ihmiset vastatusten omaa mutta ulkoisena ja vieraana herruuttavana mahtina näyttäytyvää yhteiskuntaansa. Työn vastustajat pyrkivät voittamaan tämän skitsofrenian konkreettisesti uudelleen haltuunottamalla yhteiskunnallisen järjestyksen tietoisen ja itseään reflektoivan toiminnan keinoin.

„Työ“ on olemukseltaan pakotettua, epäinhimillistä, epäyhteiskunnallista, yksityisomaisuuden määräämää ja yksityisomaisuutta luovaa toimintaa. Yksityisomaisuuden lakkauttamisesta tulee siten todellisuutta vasta, kun se käsitetään „työn“ lakkauttamiseksi.

Karl Marx, „Über Friedrich Lists Buch „Das Nationale System der Politischen Ökonomie“ (Artikkeliluonnos Friedrich Listin kirjasta ‚Poliittisen kansantaloustieteen kansallinen järjestelmä‘), 1845.

17. Työn lakkautusohjelma on suunnattu erityisesti työn ystäviä vastaan

Työn vastustajat saavat takuuvarmasti niskoilleen syytteet „haihattelusta“. Emme piittaa! Historia on muka osoittanut, että yhteiskunta joka ei perustu työlle, repressiolle, suorituspakolle, markkinataloudelliselle kilpailulle ja yksilöllisen oman edun tavoittelulle, ei voi toimia. Haluatteko siis te, vallitsevan järjestyksen puolustajat, todellakin väittää, että kapitalistinen tavarantuotanto on kyennyt tarjoamaan koskaan edes siedettävät elinolot globaalin väestön enemmistölle? Kutsutteko „toimivaksi“ järjestelmäksi nykyistä epäjärjestystä, jossa tuotantovoimien nopean kasvun takia miljardit ihmiset syrjäytyvät yhteiskunnasta jätetunkioille kamppailemaan eloonjäämisestään? Entäpä ne miljardit muut ihmiset, jotka voivat kestää sietämätöntä „työelämää“ vain eristäytymällä ja tylsyttämällä mielensä alituisella ja pohjattomalla „viihdevirralla“, ja jotka sairastuvat lopulta fyysisesti ja henkisesti? Tai entäpä se tosiasia, että maailma parhaillaan muuttuu autiomaaksi vain siksi, että rahasta saadaan tehtyä lisää rahaa? Tämä on todellakin se tapa, jolla suurenmoinen työn systeeminne toimii. Mutta me ainakin omalta osaltamme olemme saaneet tästä tarpeeksemme!

Itsetyytyväisyyttä huokuva petoksenne perustuu tietämättömyyteenne ja muistinne haurauteen. Ainoa oikeutus, jota tyrkytätte nykyisistä ja tulevista rikoksistanne, on maailmantila, joka itsessään on seurausta varhemmista rikoksistanne. Olette unohtaneet ja tukahduttaneet tiedon siitä, että valtio velvoitettiin suorittamaan terroria ja massamurhia iskostaessaan väärää „luonnonlakia“ ihmisiin, kunnes tuli heidän toiseksi luonnokseen pitää etuoikeutena sitä, että „saa“ työtä systeemivampyyriltä, joka imee ihmisistä kaiken elämän energian oman absurdin koneen ylläpitämiseksi.

Vanhoista maatalousyhteiskunnista piti hävittää kaikki itseorganisaation ja autonomisen yhteistyön instituutiot ennen kuin ihmiskunta oli „kypsä“ sisäistämään työn ja oman edun tavoittelun ylivallan. Ehkäpä työn juurruttaminen on todellakin tehty kunnolla ja viety loppuun? Emme ole millään tapaa ylioptimistisia. Emme voi tietää kykenevätkö Pavlovin koirat enää vapautumaan ehdollistetusta olemassaolostaan. Jää nähtäväksi, tuleeko työyhteiskunnan iltarusko johtamaan työnarkomaniasta parantumiseen vaiko sittenkin koko sivilisaation loppuun.

Voitte väittää, että yksityisomaisuuden ja rahan ansaitsemisen sosiaalisen pakon kumoaminen johtaa passiivisuuteen ja että laiskuus ryöpsähtää valloilleen. Näin siis myönnätte itsekin sen, että koko teidän „luonnollinen“ systeeminne perustuu pelkkään pakkoon? Tämäkö on syy miksi kammoksutte laiskuutta ja pidätte sitä työmoolokia kohtaan osoitettuna kuolemansyntinä? Rehellisiä ollaksemme työn vastustajilla ei ole mitään laiskuutta vastaan. Tärkeysjärjestyksessämme joutilaisuuden kulttuurin uudelleen voimaansaattamisella on tärkeä etusija. Tämä kulttuuri leimasi kerran kaikkia yhteiskuntia, mutta hävitettiin tarkoituksella jotta kaikesta mielekkyydestä ja merkityksestä riisutun tuotannon herruus voitiin vakiinnuttaa. Tämän takia työn vastustajat eivät tule aikailemaan tai piittaamaan seurauksista pyrkiessään seisauttamaan kaikki ne tuotannonalat, jotka ovat olemassa vain pitääkseen maanista tavarantuotantojärjestelmän koneistoa käynnissä.

Ei kannata erehtyä luulemaan, että tarkoitamme tässä vain auto-, varustelu- ja ydinvoimateollisuutta, toisin sanoen teollisuudenaloja, jotka kiistatta muodostavat julkisen vaaran. Tarkoitamme myös suurta joukkoa „mielekkyysproteeseja“, hölmöjä viihde- ja vapaa-aikatuotteita yms., jotka on suunniteltu luomaan työihmiselle illuusio täydestä elämästä. Lisäksi ne ammatit tulevat häviämään, jotka syntyivät vain siksi, että tuotemassat täytyi puristaa rahamuodon ja markkinasuhteiden (ahtaan) pullonkaulan läpi. Vai ajatteletteko, että yhä tarvitsisimme johonkin kirjanpitäjiä, kustannuslaskennan ja markkinoinnin ammattilaisia, myyntimiehiä ja mainostoimistojen copywritereitä, vielä silloinkin, kun asioita tuotetaan tarpeiden mukaan ja jokainen saa ottaa mitä tarvitsee? Miksi täytyisi olla verovirkailijoita, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja köyhyystarkastajia, kun ei enää ole suojelun tarpeessa olevaa yksityisomaisuutta, sosiaalista kurjuutta hallinnoitavaksi tai ketään joka tulisi muokata tottelemaan vieraannuttavia „systeemipakkoja“?

Kuulemme korvissamme jo kiihkeät vastaväitteet: mutta miten käy tuhansien työpaikkojen! Kyllä. Asettukaapa aloillenne ja laskekaa kuinka paljon ihmiskunnan voimavaroja tuhlautuu joka päivä „kuolleen työn“ kasaamiseen, ihmisten kontrollointiin ja yhteiskuntakoneen rasvaamiseen. Kuinka kauan voimme kytkettyämme ensin koneen päältä itse kukin harrastaa auringonottoa, sen sijaan että puurramme työpaikoillamme luomassa tuotteita ja kapistuksia, joiden destruktiivisista, repressiivisistä ja groteskeista ominaisuuksista kertovilla kirjoilla voisi täyttää kokonaisia kirjastoja. Ei kuitenkaan syytä hätääntyä. Kaikki toimeliaisuus ei tietenkään katoa jos työn pakot lakkaavat. Inhimillisen toiminnan laatu nimenomaisesti muuttuu juuri siinä pisteessä, kun se ei enää ole alisteinen abstraktin newtonilaisen ajanvirran (josta puuttuu merkityksellisyys ja joka on pelkkä itsetarkoitus) sfäärille, vaan se voidaan toteuttaa oman elämäntavan saneleman yksilöllisen ja vaihtelevan aikamitan mukaan. Sama pitää paikkansa myös suurempimuotoiseen tuotantoon, kun ihmiset voivat itse päättää kuinka organisoida tuotantoprosessi, menettelytavat ja jaksot, sen sijaan, että olisivat alisteisia arvonlisäysprosessin komennolle. Miksi ihmeessä meidän pitäisi niellä sietämättömät vaatimukset, jotka „kilpailun laki“ pakottaa meille? Hitauden kulttuurin takaisinvoittaminen on välttämättömyys.

Kodinhoitoon liittyvät toimet, samoin kuin niiden ihmisten hoitaminen („hoivatyö“), joista työyhteiskunnan ehdot tekivät „näkymättömiä“, eivät myöskään häviä minnekään, toisin sanoen tämä koskee kaikkia niitä toimia, jotka erotettiin „poliittisesta taloustieteestä“ ja leimattiin „naisille kuuluviksi“. Herkullisen aterian valmistamista yhtä vähän kuin lastenhoitoakaan ei voida automatisoida. Kun työn lakkauttamisen myötä sukupuoliperustainen erottelu häviää, voidaan nämä välttämättömät toimet tuoda sukupuolistereotypiat ylittävään, tietoisen sosiaalisen uudelleenorganisoinnin valoon. Samalla nämä toimet menettävät repressiivisen luonteensa. Miehet ja naiset voivat niitä yhtä lailla hoitaa olosuhteiden ja todellisten tarpeiden mukaan.

Emme väitä, että kaikesta tekemisestä ja kaikista toiminnan muodoista voitaisiin tehdä nautintoa. Joistain muodoista voidaan enemmän, toisista vähemmän. On selvää, että on tiettyjä välttämättömyyksiä. Mutta kuka säikähtäisikään tätä siinä tapauksessa kun siihen ei tuhlaannu koko elämän energia? Ja paljon on sellaista mikä voidaan hoitaa yksilöiden omien halujen pohjalta. Toimeliaisuus on inhimillinen tarve siinä missä nautinnollinen joutilaisuuskin. Eikä edes työ ole kyennyt tätä tarvetta täysin hävittämään, vaikka onkin sen välineellistänyt ja vampyyrin tapaan pyrkinyt kuiviin imemään.

Työn vastustajat eivät ole sen paremmin sokean aktivismin kuin täydellisen passiivisen toimettomuudenkaan fanaatikkoja. Joutilaisuus, välttämättömät toimet ja vapaasti valitut aktiviteetit täytyy kyetä viisaasti tasapainottamaan, huomioiden todelliset tarpeet ja yksilön elämänolosuhteet. Heti kun tuotantovoimat vapautuvat kapitalistisista työpakoista, kasvaa yksilön vapaasti käytettävissä oleva aika suuresti. Miksi meidän pitäisi viettää päivästä toiseen aikamme tehdashalleissa ja toimistoissa, kun kaikentyyppiset koneet voivat suurimmaksi osaksi hoitaa tällaisen ”työn”? Miksi suotta hikoiluttaa satoja kehoja pellolla, kun muutama leikkuupuimuri selviää nopeasti samasta urakasta? Miksi meidän tulisi puuduttaa henkeämme tylsällä rutiinilla, kun tietokone voi hoitaa tehtävän?

Työn vastustajat saavat takuuvarmasti niskoilleen syytteet „haihattelusta“. Emme piittaa! Historia on muka osoittanut, että yhteiskunta joka ei perustu työlle, repressiolle, suorituspakolle, markkinataloudelliselle kilpailulle ja yksilöllisen oman edun tavoittelulle, ei voi toimia. Haluatteko siis te, vallitsevan järjestyksen puolustajat, todellakin väittää, että kapitalistinen tavarantuotanto on kyennyt tarjoamaan koskaan edes siedettävät elinolot globaalin väestön enemmistölle? Kutsutteko „toimivaksi“ järjestelmäksi nykyistä epäjärjestystä, jossa tuotantovoimien nopean kasvun takia miljardit ihmiset syrjäytyvät yhteiskunnasta jätetunkioille kamppailemaan eloonjäämisestään? Entäpä ne miljardit muut ihmiset, jotka voivat kestää sietämätöntä „työelämää“ vain eristäytymällä ja tylsyttämällä mielensä alituisella ja pohjattomalla „viihdevirralla“ ja jotka sairastuvat lopulta fyysisesti ja henkisesti? Tai entäpä se tosiasia, että maailma parhaillaan muuttuu autiomaaksi vain siksi, että rahasta saadaan tehtyä lisää rahaa? Tämä on todellakin se tapa, jolla suurenmoinen työn systeeminne toimii. Mutta me ainakin omalta osaltamme olemme saaneet tästä tarpeeksemme!

Itsetyytyväisyyttä huokuva petoksenne perustuu tietämättömyyteenne ja muistinne haurauteen. Ainoa oikeutus, jota tyrkytätte nykyisistä ja tulevista rikoksistanne, on maailmantila, joka itsessään on seurausta varhemmista rikoksistanne. Olette unohtaneet ja tukahduttaneet tiedon siitä, että valtio velvoitettiin suorittamaan terroria ja massamurhia iskostaessaan väärää „luonnonlakia“ ihmisiin, kunnes tuli heidän toiseksi luonnokseen pitää etuoikeutena sitä, että „saa“ työtä systeemivampyyriltä, joka imee ihmisistä kaiken elämän energian oman absurdin koneen ylläpitämiseksi.

Vanhoista maatalousyhteiskunnista piti hävittää kaikki itseorganisaation ja autonomisen yhteistyön instituutiot ennen kuin ihmiskunta oli „kypsä“ sisäistämään työn ja oman edun tavoittelun ylivallan. Ehkäpä työn juurruttaminen on todellakin tehty kunnolla ja viety loppuun? Emme ole millään tapaa ylioptimistisia. Emme voi tietää kykenevätkö Pavlovin koirat enää vapautumaan ehdollistetusta olemassaolostaan. Jää nähtäväksi, tuleeko työyhteiskunnan iltarusko johtamaan työnarkomaniasta parantumiseen vaiko sittenkin koko sivilisaation loppuun.

Voitte väittää, että yksityisomaisuuden ja rahan ansaitsemisen sosiaalisen pakon kumoaminen johtaa passiivisuuteen ja että laiskuus ryöpsähtää valloilleen. Näin siis myönnätte itsekin sen, että koko teidän „luonnollinen“ systeeminne perustuu pelkkään pakkoon? Tämäkö on syy, miksi kammoksutte laiskuutta ja pidätte sitä työmoolokia kohtaan osoitettuna kuolemansyntinä? Rehellisiä ollaksemme työn vastustajilla ei ole mitään laiskuutta vastaan. Tärkeysjärjestyksessämme joutilaisuuden kulttuurin uudelleen voimaansaattamisella on tärkeä etusija. Tämä kulttuuri leimasi kerran kaikkia yhteiskuntia, mutta hävitettiin tarkoituksella, jotta kaikesta mielekkyydestä ja merkityksestä riisutun tuotannon herruus voitiin vakiinnuttaa. Tämän takia työn vastustajat eivät tule aikailemaan tai piittaamaan seurauksista pyrkiessään seisauttamaan kaikki ne tuotannonalat, jotka ovat olemassa vain pitääkseen maanista tavarantuotantojärjestelmän koneistoa käynnissä.

Ei kannata erehtyä luulemaan, että tarkoitamme tässä vain auto-, varustelu- ja ydinvoimateollisuutta, toisin sanoen teollisuudenaloja, jotka kiistatta muodostavat julkisen vaaran. Tarkoitamme myös suurta joukkoa „mielekkyysproteeseja“, hölmöjä viihde- ja vapaa-aikatuotteita yms., jotka on suunniteltu luomaan työihmiselle illuusio täydestä elämästä. Lisäksi ne ammatit tulevat häviämään, jotka syntyivät vain siksi, että tuotemassat täytyi puristaa rahamuodon ja markkinasuhteiden (ahtaan) pullonkaulan läpi. Vai ajatteletteko, että yhä tarvitsisimme johonkin kirjanpitäjiä, kustannuslaskennan ja markkinoinnin ammattilaisia, myyntimiehiä ja mainostoimistojen copywritereitä, vielä silloinkin, kun asioita tuotetaan tarpeiden mukaan ja jokainen saa ottaa mitä tarvitsee? Miksi täytyisi olla verovirkailijoita, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja köyhyystarkastajia, kun ei enää ole suojelun tarpeessa olevaa yksityisomaisuutta, sosiaalista kurjuutta hallinnoitavaksi tai ketään, joka tulisi muokata tottelemaan vieraannuttavia „systeemipakkoja“?

Kuulemme korvissamme jo kiihkeät vastaväitteet: mutta miten käy tuhansien työpaikkojen! Kyllä. Asettukaapa aloillenne ja laskekaa kuinka paljon ihmiskunnan voimavaroja tuhlautuu joka päivä „kuolleen työn“ kasaamiseen, ihmisten kontrollointiin ja yhteiskuntakoneen rasvaamiseen. Kuinka kauan voimme kytkettyämme ensin koneen päältä itse kukin harrastaa auringonottoa, sen sijaan että puurramme työpaikoillamme luomassa tuotteita ja kapistuksia, joiden destruktiivisista, repressiivisistä ja groteskeista ominaisuuksista kertovilla kirjoilla voisi täyttää kokonaisia kirjastoja. Ei kuitenkaan syytä hätääntyä. Kaikki toimeliaisuus ei tietenkään katoa jos työn pakot lakkaavat. Inhimillisen toiminnan laatu nimenomaisesti muuttuu juuri siinä pisteessä, kun se ei enää ole alisteinen abstraktin newtonilaisen ajanvirran (josta puuttuu merkityksellisyys ja joka on pelkkä itsetarkoitus) sfäärille, vaan se voidaan toteuttaa oman elämäntavan saneleman yksilöllisen ja vaihtelevan aikamitan mukaan. Sama pätee myös suurempimuotoiseen tuotantoon, kun ihmiset voivat itse päättää kuinka organisoida tuotantoprosessi, menettelytavat ja jaksot, sen sijaan, että olisivat alisteisia arvonlisäysprosessin komennolle. Miksi ihmeessä meidän pitäisi niellä sietämättömät vaatimukset, jotka „kilpailun laki“ pakottaa meille? Hitauden kulttuurin takaisinvoittaminen on välttämättömyys.

Kodinhoitoon liittyvät toimet, samoin kuin niiden ihmisten hoitaminen („hoivatyö“), joista työyhteiskunnan ehdot tekivät „näkymättömiä“, eivät myöskään häviä minnekään, toisin sanoen tämä koskee kaikkia niitä toimia, jotka erotettiin „poliittisesta taloustieteestä“ ja leimattiin „naisille kuuluviksi“. Herkullisen aterian valmistamista yhtä vähän kuin lastenhoitoakaan ei voida automatisoida. Kun työn lakkauttamisen myötä sukupuoliperustainen erottelu häviää, voidaan nämä välttämättömät toimet tuoda sukupuolistereotypiat ylittävään, tietoisen sosiaalisen uudelleenorganisoinnin valoon. Samalla nämä toimet menettävät repressiivisen luonteensa. Miehet ja naiset voivat niitä yhtä lailla hoitaa olosuhteiden ja todellisten tarpeiden mukaan.

Emme väitä, että kaikesta tekemisestä ja kaikista toiminnan muodoista voitaisiin tehdä nautintoa. Joistain muodoista voidaan enemmän, toisista vähemmän. On selvää, että on tiettyjä välttämättömyyksiä. Mutta kuka säikähtäisikään tätä siinä tapauksessa, kun siihen ei tuhlaannu koko elämän energia? Ja paljon on sellaista, mikä voidaan hoitaa yksilöiden omien halujen pohjalta. Toimeliaisuus on inhimillinen tarve siinä missä nautinnollinen joutilaisuuskin. Eikä edes työ ole kyennyt tätä tarvetta täysin hävittämään, vaikka onkin sen välineellistänyt ja vampyyrin tapaan pyrkinyt kuiviin imemään.

Työn vastustajat eivät ole sen paremmin sokean aktivismin kuin täydellisen passiivisen toimettomuudenkaan fanaatikkoja. Joutilaisuus, välttämättömät toimet ja vapaasti valitut aktiviteetit täytyy kyetä viisaasti tasapainottamaan, huomioiden todelliset tarpeet ja yksilön elämänolosuhteet. Heti kun tuotantovoimat vapautuvat kapitalistisista työpakoista, kasvaa yksilön vapaasti käytettävissä oleva aika suuresti. Miksi meidän pitäisi viettää päivästä toiseen aikamme tehdashalleissa ja toimistoissa, kun kaikentyyppiset koneet voivat suurimmaksi osaksi hoitaa tällaisen „työn“? Miksi suotta hikoiluttaa satoja kehoja pellolla, kun muutama leikkuupuimuri selviää nopeasti samasta urakasta? Miksi meidän tulisi puuduttaa henkeämme tylsällä rutiinilla kun tietokone voi hoitaa tehtävän?

Kuitenkin vain pieni osa nykyistä teknologiaa voidaan ottaa suoraan käyttöön siinä muodossa, jossa se on toiminut kapitalismissa. Teknologisten aggregaattien pääosa tulisi muokata uusiksi, koska ne on luotu silmällä pitäen rajoittuneita abstrakteja kannattavuuskriteereitä. Toisaalta juuri samasta syystä monia teknologisia konsepteja ei voida nykyisin ottaa käyttöön tai kehittelyn piiriin. Vaikka aurinkoenergiaakin voitaisiin tuottaa missä tahansa paikallisesti, turvautuu työyhteiskunta keskitettyihin suurvoimaloihin, jotka sisältävät suuren turvallisuusriskin. Vaikka ekologisesti kestävät viljelymenetelmät ovat olleet jo kauan tunnettuja, valuu abstraktin rahakalkyloinnin takia tuhansia myrkkyjä vesistöihin, hedelmällistä maaperää tuhoutuu ja ilma saastuu. Pelkistä liiketaloudellisista syistä johtuen rakennuskomponentteja ja elintarvikkeita kuljetetaan ympäri maailmaa, vaikka enimmät tuotteet voitaisiin tuottaa ja jaella paikallisesti. Suurimmaksi osaksi kapitalistinen teknologia on juuri yhtä absurdia ja yhtä tuhlailevaa kuin sen teollisuusprosessien edellyttämä inhimillisen energian haaskaava hyväksikäyttö.

Emme tule tässä kertoneeksi teille mitään uutta. Tunnette nämä asiat oikein hyvin. Kuitenkaan ette koskaan tee asiasta johtopäätöksiä ja ryhdy toimimaan näiden suuntaviivojen mukaan. Kieltäydytte tekemästä tietoisia päätöksiä siitä, kuinka käyttää tuotanto-, kuljetus- ja kommunikaatiovälineitä viisaasti, ja mitkä hylätä kokonaan haitallisuuden tai yksinkertaisesti tarpeettomuuden takia. Ja mitä enemmän lurittelette „demokraattisesta vapaudesta“, sitä julmemmin tulette kieltäneeksi sosiaalisen valinnanvapauden suhteessa perustaviin tarpeisiin, koska haluatte edelleen jatkaa valtaapitävän työn ruumiin kumartelua ja sen luuloteltujen „luonnonlakien“ palvomista.

Mutta se, että työ itsessään – eikä pelkästään nykyisessä muodossaan, vaan niin kauan kuin ylipäätään sen tarkoitus on pelkkä vaurauden lisääminen – on haitallista ja onnettomuutta tuottavaa, seuraa suoraan poliittisen taloustieteilijän (Adam Smith) järkeilystä, ilman että hän itse on tietoinen tästä.

Karl Marx, Ökonomisch-philosophische Manuskripte (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset), 1844.

Elämämme on työn murhaamaa. Sätkimme kuudenkymmenen vuoden ajan hirttoköydessä itsemme kuoliaaksi. Mutta me tulemme vielä leikkaamaan itsemme vapaiksi.

Georg Büchner, Dantons Tod (Dantonin kuolema), 1835.

18. Työn kukistamisen kamppailu on luonteeltaan antipoliittinen

Työn hävittäminen on kaikkea muuta kuin hämärä utopia. Globaali yhteiskunta ei kykene pitämään nykyistä muotoaan viittäkymmentä tai korkeintaan sataa vuotta kauempaa. Tosiasia, että työn vastustajat joutuvat kohtaamaan kliinisesti kuolleen hirviön, ei kuitenkaan välttämättä lainkaan helpota heidän urakkaansa. Mitä enemmän työyhteiskunnan kriisi syvenee ja sen reformistiset paikkailuyritykset osoittautuvat pelkiksi kupliksi, sitä suuremmaksi kasvaa kuilu toisaalta kapitalistisen yhteiskunnan konstituoimien eristyneitten, yksinäisten ja voimattomien monadien, ja toisaalta potentiaalisen yhteiskunnallisen liikkeen välillä, joka kykenisi omaksumaan ja valtaamaan takaisin sosiaalisesti rappeutuneet lajikyvyt. Sosiaalisten suhteiden kiihtyvä rappeutuminen suuressa osassa maailmaa viittaa siihen, että vanhat työtä ja kilpailua koskevat ideat, uskomukset ja tuntemukset ovat yhä voimissaan, vaikka niitä mukautetaankin nykyään alati matalampiin standardeihin. Laajalle levinneestä ahdistuksesta ja tyytymättömyydestä huolimatta asteittain etenevä sivilisaation hajoaminen näyttäisi olevan kriisin „luonnollinen“ kulku.

Nimenomaisesti näiden negatiivisten näkymien takia olisi kohtalokasta hylätä kattavan kokonaisyhteiskunnallisen ohjelman muodossa tapahtuva käytännöllisen työn kritiikin kehittäminen ja rajoittua sen sijaan ainoastaan rakentamaan eloonjäämistaloutta työyhteiskunnan raunioille. Työn kritiikillä on todellinen mahdollisuus vain siinä tapauksessa, että se kamppailee menestyksekkäästi yhteiskunnallisuuden purkautumistendenssiä vastaan, sen sijaan että antautuisi sen vietäväksi. Sivilisaation mittapuut eivät kuitenkaan ole enää säilytettävissä demokraattisen politiikan keinoin, vaan ainoastaan toimimalla tätä politiikkaa vastaan.

Ne jotka tavoittelevat koko yhteiskunnallisen kudoksen takaisinvaltausta ja muodonmuutosta tuskin voivat jättää huomioimatta auktoriteettia, joka vastaa yleisten ehtojen organisoimisesta. On mahdotonta kamppailla omien yhteiskunnallisten kapasiteettien riistoa vastaan joutumatta samalla konfrontaatioon valtion kanssa. Valtio ei pidä hallussaan vain noin puolta kaikesta yhteiskunnallisesta rikkaudesta, vaan se myös pakkovaltaisesti alistaa kaikki yhteiskunnalliset potentiaalit arvonlisäysprosessin komentoon. On itsestäänselvyys, että työn vastustajat eivät voi jättää huomioimatta politiikkaa ja valtiota. Yhtä selvää on myös se, etteivät he voi menestyä, jos he ryhtyvät kannattamaan valtiota ja politiikkaa.

Jos työn loppu merkitsee politiikan loppua, niin tällöin poliittinen liike työn lakkauttamiseksi olisi jo itsessään ristiriitainen idea. Työn lakkauttajat esittävät vaatimuksia valtiolle, mutta eivät muodosta nyt eivätkä tulevaisuudessa poliittista puoluetta. Politiikan todellinen tavoite voi olla vain vallan saavuttaminen ja valtioapparaatin valtaaminen – ja jatkoajan luominen työyhteiskunnalle. Tämän takia työn vastustajat eivät pyri valtakeskusten valtaamiseen; he haluavat sulkea ne. Kamppailumme on antipolitiikkaa.

Modernin aikakauden valtio ja politiikka sekä työn pakkosysteemi ovat erottamattomasti yhteenkasvaneita ja ne täytyy kumota samanaikaisesti. Puheet politiikan renessanssista eivät ole muuta kuin yritys kääntää talouden terroriin suunnattu kritiikki positiivisen valtiosuhteen sisältäväksi harmittomaksi kansalaistoiminnaksi. Itseorganisaatio ja itsemäärääminen ovat kuitenkin tarkalleen ottaen valtion ja politiikan vastakohta. Sosioekonominen ja kulttuurinen vapaus eivät ole voitettavissa virallisten kanavien, politiikan kierto- virka- tai hakotien kautta, vaan ainoastaan rakentamalla vastayhteiskunta.

Vapaus merkitsee sitä, etteivät ihmiset joudu markkinahakkurin kidutettavaksi eivätkä valtion hallinnon poljettavaksi, vaan että he organisoivat itse sosiaaliset suhteensa ja koko yhteiskunnallisen järjestyksen ilman vieraantuneita välitysmekanismeja. Tämän eetoksensa hengessä työn vastustajat haluavat luoda uusia sosiaalisen liikkeen muotoja ja vallata sillanpääasemat elämän uusintamiselle työn tuolla puolen. Haasteena on yhdistää vastayhteiskunnallinen praksis aggressiiviseen työstä kieltäytymiseen.

Valtaapitävät piirit ja systeemin edunsaajat saattavat pitää meitä mielipuolina, koska irtisanoudumme heidän irrationaalisesta pakkosysteemistään. Meillä ei kuitenkaan ole muuta menetettävänämme kuin ne synkät näkymät, jonne he ovat meitä suistamassa. Voitettavana meillä on maailma työn tuolla puolen.

Kaikkien maiden proletaarit, tehkää loppu työstä!

Alkuperäinen teksti: Gruppe Krisis:Manifest gegen die Arbeit.1999. http://www.krisis.org/diverse_manifest-gegen-die-arbeit_1999.html

Krisis-ryhmän kotisivu: http://www.krisis.org